Menkööt nyt tähän ketjuun kun eduskunnasta ja ihmisten äänestysperusteista lähti vuodatus liikkeelle.
Ahkeruus on arvotonta
Alussa olivat suo, kuokka ja Jussi. Näin kuvataan Suomalaisen kansallisromantiikan alkuaikojen suomalaista miestä, Jussia, Väinö Linnan teoksessa Täällä pohjantähden alla. Jussista tulee esiin suomalaisten parhaimmat piirteet, sisukkuus, periksiantamattomuus ja ahkeruus. Ahkeruus on se piirre jonka avulla tämä maa on rakennettu, ja johon suomalaiset aina kääntyvät itseään ja muita arvioidessaan. Ahkeruuden perusteella valitaan työntekijät, ylennettävät, kansanedustajat. Mutta onko tämä perusteltua? Onko ahkeruus itsessään hyve?
Oma ajatusleikkini lähti käyntiin kaverini näkemyksestä siitä, että suomalaiset arvostavat poliitikoissaan ahkeruutta, eli siis sitä että nämä tekevät kovasti töitä. Tärkeämpää on siis se että tehdään paljon töitä, ei se mitä sillä työllä saavutetaan. On siis tärkeämpää että saadaan aikaan lakeja ja asetuksia jonkin ongelman parissa kuin että saataisiin jotain konkreettisia tuloksia ongelman ratkaisemiseksi. Tullaksesi valituksi pitää olla näyttöä siitä että on tehnyt jotain, ei suinkaan että ne toimet olisivat oikeasti saavuttaneet jotain. Näin siis eduskunnassa, mutta entä muualla yhteiskunnassa?
Kotitehtävät. Tuntitehtävät. Läsnäolopakko korkeampien asteiden oppilaitoksissa. Ajatus ahkeruuden tärkeydestä pakotetaan lasten päihin viimeistään kouluissa. Arvosana heikkenee jos ei ole tehnyt tehtäviään, vaikka tulos – eli koe – olisi mennyt kuinka hyvin tahansa. Ideologian pedagogisena taustana on varmasti ajatus siitä, että jokaista sellaista kohti joka menestyy vaikka jättäisi tehtävät tekemättä, löytyy kaksi jotka eivät menestyisi. Tarkoitus on siis hyvä, mutta lopputulos on huono. Opetus siitä että tuloksella ei ole väliä on väärä. Naurettavuuksiin mennään sitten ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen läsnäolopakoissa, eli on ihan pakko mennä kuuntelemaan mitä luennoitsija selittää. Toki tämän ymmärtää esimerkiksi laboratorioharjoitusten yhteydessä, joita ei voi toteuttaa omalla ajalla, mutta kaiken minkä osaaminen voidaan tarkastaa tenttaamalla pitäisi olla vapaaehtoista. Ainut millä todellisuudessa on väliä on tulos, ja näin pitäisi olla myös oppilaitoksissa.
Työnhaussa painotetaan työkokemusta, missä ei sinänsä ole mitään väärää. Hyvähän se on tietää, että pärjääkö hakija työtilanteissa, etenkin Suomessa missä paskasta työntekijästä on luvattoman vaikea hankkiutua eroon. Mutta mitä se kokemus oikein kertoo? Se kertoo siitä, että tyyppi on jaksanut mennä kahdeksalta töihin joka päivä, ei mistään muusta. Ei ne työtodistukset näytä mitään tuloksesta, eli mitä sillä työnteolla saavutettiin. On siis parempi pyöriä vuosia samassa työssä saavuttamatta melkein mitään tulosta, kuin tehdä näyttävää tulosta muutamassa kuukaudessa. Työkokemusta arvioidaan väärältä näkövinkkeliltä, ei työn tuloksen näkökulmasta, vaan työajan näkökulmasta. Ns. ahkeruuden näkökulmasta.
Työ muutenkin nauttii käsittämätöntä itseisarvoa suomalaisessa yhteiskunnassa. Sillä ei ole väliä tuottaako työ mitään, kunhan on töitä. Ihmiset näkevät myös ns. tasapalkkaisuuden hyveenä, vaikka se on täyttä potaskaa. Toki monilla aloilla on käytössä erilaiset tulospalkkausmetodit peruspalkan päälle, mutta jos ne vaikka jaetaan projekti- tai tiimikohtaisesti ollaan jälleen tilanteissa missä tuloksentekijät tekevät ”ahkerien” työn. Ja en nyt puhu porukasta joka haahuilee tekemättä työtä ja nauttii toisten hedelmää työpaikalla, vaan niistä jotka todella tekevät töitä, mutta jostain syystä heidän toimintamallinsa ja tapansa ovat hitaita. He ovat siis ahkeria, näkevät paljon vaivaa ja tunteja saavuttaakseen tuloksen X, mutta onhan se vääryyttä että toiselle työntekijälle joka saavuttaa tuloksen X puolessa ajassa maksetaan sama raha. Ahkeruus tulisi mitata tuloksissa, ei tunneissa. Tuntipalkka-ajattelusta pitäisi päästä kokonaan eroon monilla sektoreilla.
Ja ihan yhteiskunnallisellakin tasolla ollaan huolissaan siitä että työttömyys kasvaa ja töitä ei ole kaikille. Se on jotenkin paha asia, vaikka todellisuudessa se on hyvä asia, itse asiassa asia johon yhteiskunnan pitäisi pyrkiä. Jos me saavutamme saman tuloksen (olkoot se tulos tässä tapauksessa kaikkien ruokkiminen, lääkitseminen, vaatettaminen ja asuttaminen) pienemmällä määrällä työtä, niin mitä huonoa tässä kehityksessä on? Lähdetään leikkaamaan sitten työaikoja. Leikkinä heitän ilmaan ajatuksen, että kahdeksasta neljään korvataan kahdeksasta kahteentoista ja kahdestatoista neljään vuoroilla ja kas, meillä on kaksi kertaa enemmän töitä tarjolla koko maassa, ja kaikilla on enemmän vapaa-aikaa. Mutta eihän tämä käy päinsä, tämähän olisi ahkeruuden vastakohtaa, lusmuilua ja löysäilyä. Ihan sama mikä on tulos, kunhan ahkerasti puurretaan. Toki tämän toteuttaminen todellisuudessa ei olisi niin yksinkertaista, koska esteenä ovat lait ja ammattijärjestöt ynnä muut, ja se vaatisi myös asennemuutosta ihmisiltä (kyllä se palkkaleikkauskin pitäisi ottaa vastaan jos työaika menisi puoliksi), mutta juuri sen asennemuutoksen herättelyyn pyrin tälläkin kirjoituksella. Downshiftatkaa, hyvät ihmiset, se on kokonaisuutena hyväksi sekä itsellenne että kaikille muillekin.
Ahkeruusoppi on nähtävillä kaikkialla yhteiskunnassamme. Urheilussakin löytyy porukkaa joka tulee julki sen ”väärin voitettu” lausahduksensa kanssa jos tulos saavutetaan jotenkin ahkeruusopin vastaisin keinoin. Taide muuttuu mukamas jotenkin paremmaksi jos sen eteen on nähty paljon vaivaa. Aina jaksetaan hehkuttaa kuinka joku on päässyt vaikeuksien kautta voittoon, vaikka lopputulos on aivan sama kuin niillä jotka voittivat saman tien. Ahkeruusoppiin nivoutuu myös juuri tämä ”moniosaaminen”, eli arvostetaan asioiden itse tekemistä, vaikka todellisuudessa tämä olisi epätehokasta. Yhteiskunnan tehostaminen on se tavoiteltavissa oleva asia, ja ihmisten pitäisi keskittyä tehostamaan sitä missä he ovat parhaimmillaan. Heikompien osa-alueiden kohdalla löytyy aina porukkaa joka tulee tekemään ne sinua tehokkaammin, joten niitä tulisi hyödyntää. Etenkin musiikin parissa tehokkaasti koottuja esityksiä halveksutaan. On muka jotenkin hienompaa että sama jätkä säveltää, sanoittaa ja esittää (ja tekee huonompaa laatua), kuin että kunkin osa-alueen huippuosaajista koostuva tiimi tekee kappaleen. Yleisesti itsetekemisen hehkuttaminen on myös yksi ahkeruusopin negatiivinen puoli.
Niin, ne ahkeruusopin lukuisat negatiiviset puolet näkyvät myös kaikkialla yhteiskunnassa. Taloudessa juurikin se tuntien kyttäily tuloksen sijasta on nähtävillä palkka-asioissa (tasapalkka, ylityökorvaukset jne.), mikä johtaa tilanteeseen jossa markkinatalous ei pysty toimimaan oikealla tavalla. Tämä heikentää kilpailukykyä niin työnantajien kuin työntekijöidenkin osalta. Erilaiset yhteiskunnan lieveilmiöt on johdettavissa myös ahkeruusopista, esimerkiksi syrjäytymiseen vaikuttaa varmasti erilaiset epäonnistumisen tunteet ahkeruuden saralla, ja työelämässä turhan yleiset työperäiset sairaudet, joista kärsivät pääosin juuri ne tehokkaat yksilöt joista puristetaan samassa ajassa ja samalla palkalla paljon enemmän mehua kuin ahkerista, eli hitaista ja tehottomista työtovereistaan. Aiemmin jo mainitsin tehokkuuden toissijaiseksi jäämisestä, mikä on ehdottomasti negatiivinen asia.
Ahkeruuden sijasta meidän pitäisi siirtyä arvostamaan tuloksia. Tulos pitää sisällään kaiken tarvittavan informaation, sillä se on kaikkien osa-alueiden yhteenliittymä. Sinänsä tulokselle on ykshailee miten se saavutetaan, mutta paremmin keinoin (vähemmän negatiivisia osia, eli kustannuksia) saavutettu tulos on aina suurempi ja parempi. Tulosopin perustana onkin ahkeruuden sijasta tehokkuus, ja se on sovellettavissa aivan kaikkialle, ei vain taloudellisiin asioihin. Toki jos yhdistämme ahkeran ja tehokkaan, saamme kaikista eniten tulosta, mutta tässäkin tapauksessa tärkein elementti on aina se tulos, ja se miten tämä saavutetaan on toissijaista.
TL;DR Lue tästä eteenpäin alkava loppuanalyysi jos olet laiska etkä jaksa lukea ylläolevia, turhia perusteluja asialle. Ja jos luit perustelut yltä, niin lue silti. 
Ahkeruuden ongelmana on se, että se ei ota kantaa toiminnan lopputulokseen, vaan keskittyy vain tekemisen arvioimiseen. Ahkeruus konseptina arvostaa sellaisia asioita, joiden välttäminen on todellisuudessa hyve. Vaivannäkö, vaikeus, ajankulu, haastavuus. Jos ja kun sama lopputulos on saavutettavissa niin että nämä vältetään, se on aina parempi ja tehokkaampi ja tuloksellisempi vaihtoehto. Ahkeruus on siis arvotonta, ja sen ympärillä hekumoiminen on oikeastaan pidemmänpäälle haitallista. Se on enemmänkin pahe, sillä kovin usein sen korostaminen johtaa tehokkuuden laiminlyömiseen. Vaikka ahkeruus ei automaattisesti ole tehokkuuden vastakohta, valitettavasti se käytännössä melkein aina toimii sen vastavoimana. Koska ihmiskunta todistetusti kehittyy vain kahdesta syystä, pakosta ja laiskuudesta, on ahkeruus myös kehityksen vastavoima. Laiskuus ja pakko ovat kombinaatio joka luo tehokkuutta ja kehitystä, aina sieltä pienimmältä prosessitasolta (jopa kaupan kassa tietämättään tehostaa toimintaansa koska laiskuus) suurimpiin yhteiskunnallisiin suuntauksiin.
Ja mitä Koskelan Jussiin soineen tulee, niin nykypäivänä kaveri olisi täysi idiootti. Maailma kehittyy ja tehostuu, ja tuon suomalaisen miehen tarinankin tulisi kehittyä ja tehostua. Lopussa oli siis hyvä rakennusmaa, osaava rakennusliike ja Jussi. Ja kaikki oli tehokasta, ja tulos parempi vaikka duunia ei tehtykään useaa vuotta hiki hatussa.
"