Sisääntulomusiikin vaikutus
Sisääntulomusiikin vaikutus
Olisihan tämän toki voinut vaikka yleiseen painiblogiinkin pistää, mutta tuntuu, että tästä asiasta voisi riittää keskustelua omankin aiheen verran, mutta yhdistelkööt joku jos tahtoo.
Tänään tuossa muutaman vuoden ikäisiä Smackdowneja katsoessani kiinnitin huomiota painijoiden sisääntulomusiikkeihin. Esimerkiksi Dolph Ziggler tuli kehään Perfectionin soidessa ja tajusin, että eihän tämä ole oikein. Muistan, että vihasin aluksi Here to Show the Worldia, mutta ainakin nykyään se tuntuu paljon sopivammalta ja voisi jopa omalla tavallaan väittää, että se pelasti Dolphin hahmon. Vaikka ero ei ole iso, se on kuitenkin merkittävä.
Lähdin siitä sitten viemään ajatusta eteenpäin ja rupesin miettimään, että oliko silloin aikoinaan yhtä iso muutos esimerkiksi se kun Triple H:n My Time vaihtui The Gameen? Itse en silloin seurannut eikä sen ajan materiaaliin ole yksittäisiä otteluita enemmän tullut tutustuttua, joten en osaa verrata. Kuinka nopeasti tähän sitten tottuu?
CM Punkin kanssa tottuminen ei kestänyt pitkään enkä enää voisi häntä kuvitella This Fire Burnsin tahdissa kehään kävelevän. Jack Swaggerin kanssa tottuminen kävi myös nopeasti. Pari kertaa riitti ja se oli siinä. Tässäkin tapauksessa jopa tuntuu, että uusi musiikki vei hahmon uudelle uralle.
Voihan tämä kehitys toki kulkea myös toiseen suuntaan. Mielestäni yksi syy Chris Mastersin hahmon "kuolemalle" oli (tanssivien rintalihasten lisäksi) musiikin vaihtuminen tästä tähän. Samaten Christian ei ole säväyttänyt sen jälkeen kun laulaja vaihtui naisesta mieheksi. Sitten toisaalta taas biisin pysyminen samana tuntuu olevan jollakin tasolla sidoksissa myös hahmon pysymiseen samana. John Cena on tästä hyvänä esimerkkinä. Ja onhan meillä myös jobbereita main eventereiden biiseillä, kuten vaikka Drew McIntyre ja Alex Riley.
Mietteitä, kommentteja?
Tänään tuossa muutaman vuoden ikäisiä Smackdowneja katsoessani kiinnitin huomiota painijoiden sisääntulomusiikkeihin. Esimerkiksi Dolph Ziggler tuli kehään Perfectionin soidessa ja tajusin, että eihän tämä ole oikein. Muistan, että vihasin aluksi Here to Show the Worldia, mutta ainakin nykyään se tuntuu paljon sopivammalta ja voisi jopa omalla tavallaan väittää, että se pelasti Dolphin hahmon. Vaikka ero ei ole iso, se on kuitenkin merkittävä.
Lähdin siitä sitten viemään ajatusta eteenpäin ja rupesin miettimään, että oliko silloin aikoinaan yhtä iso muutos esimerkiksi se kun Triple H:n My Time vaihtui The Gameen? Itse en silloin seurannut eikä sen ajan materiaaliin ole yksittäisiä otteluita enemmän tullut tutustuttua, joten en osaa verrata. Kuinka nopeasti tähän sitten tottuu?
CM Punkin kanssa tottuminen ei kestänyt pitkään enkä enää voisi häntä kuvitella This Fire Burnsin tahdissa kehään kävelevän. Jack Swaggerin kanssa tottuminen kävi myös nopeasti. Pari kertaa riitti ja se oli siinä. Tässäkin tapauksessa jopa tuntuu, että uusi musiikki vei hahmon uudelle uralle.
Voihan tämä kehitys toki kulkea myös toiseen suuntaan. Mielestäni yksi syy Chris Mastersin hahmon "kuolemalle" oli (tanssivien rintalihasten lisäksi) musiikin vaihtuminen tästä tähän. Samaten Christian ei ole säväyttänyt sen jälkeen kun laulaja vaihtui naisesta mieheksi. Sitten toisaalta taas biisin pysyminen samana tuntuu olevan jollakin tasolla sidoksissa myös hahmon pysymiseen samana. John Cena on tästä hyvänä esimerkkinä. Ja onhan meillä myös jobbereita main eventereiden biiseillä, kuten vaikka Drew McIntyre ja Alex Riley.
Mietteitä, kommentteja?
- Jack DiBiase
- Moderaattori
- Viestit: 3819
- Liittynyt: Su 18.04.2004 14:52
Re: Sisääntulomusiikin vaikutus
Voodoo Child, mikään ei vedä vertoja.
Re: Sisääntulomusiikin vaikutus
Voodoo Childhan oli melko sopimaton tunnariksi. Olisivat edes leikelleet sitä hiukan. Kertsiä sai odotella ikuisuuden.
Omia suosikkejani ovat tunnarit, joiden alussa on joku siisti vingutus tai vastaava, joka antaa yleisölle hetken reagoida. Sopivat myös promojen keskeyttämiseen hiton hyvin. Päällimmäisenä noista tulee mieleen esimerkiksi se Ortonin face-turnin yhteydessä käyttöönottama veisu. Se poikkesi myös tuon ajan muista uikkarirätinöistä edukseen.
Vähän sairas olen ja myönnän täällä ujosti tykkääväni myös TNA:n geneerisistä kitarasankari-väännelmistä. Esim ne Bischoffin ja Hoganin vinguttelut ovat siistejä.
EDIT: Tuli tuossa iMPACTia katsellessa mieleen, että jos nyt ei mitään muuta, sisääntulomusiikit kuitenkin luovat painijan ympärille tietynlaisen tunnelman. Tunnari on henkilökohtainen, joten jos musiikki on uhkaava, mieltää sen saman tien osaksi painijan persoonaa. Etenkin liveyleisö voi kokea musiikin välittämänä myös itse painijan uhkaavana. Kun soppaan lisätään vielä audiovisuaalisuus (valot ja tronilla pyörivä videopätkä), ollaan aika hyvällä tasolla tunnelman luomisessa jo ilman mitään konkreettisia tapahtumia. Sen puolesta sisääntulomusiikilla on loppujenlopuksi melko suuri rooli esimerkiksi gimmickin tai olemuksen välittymisessä. Kai parhaana esimerkkinä voisi mainita vuosien takaisen Kanen.
Omia suosikkejani ovat tunnarit, joiden alussa on joku siisti vingutus tai vastaava, joka antaa yleisölle hetken reagoida. Sopivat myös promojen keskeyttämiseen hiton hyvin. Päällimmäisenä noista tulee mieleen esimerkiksi se Ortonin face-turnin yhteydessä käyttöönottama veisu. Se poikkesi myös tuon ajan muista uikkarirätinöistä edukseen.
Vähän sairas olen ja myönnän täällä ujosti tykkääväni myös TNA:n geneerisistä kitarasankari-väännelmistä. Esim ne Bischoffin ja Hoganin vinguttelut ovat siistejä.
EDIT: Tuli tuossa iMPACTia katsellessa mieleen, että jos nyt ei mitään muuta, sisääntulomusiikit kuitenkin luovat painijan ympärille tietynlaisen tunnelman. Tunnari on henkilökohtainen, joten jos musiikki on uhkaava, mieltää sen saman tien osaksi painijan persoonaa. Etenkin liveyleisö voi kokea musiikin välittämänä myös itse painijan uhkaavana. Kun soppaan lisätään vielä audiovisuaalisuus (valot ja tronilla pyörivä videopätkä), ollaan aika hyvällä tasolla tunnelman luomisessa jo ilman mitään konkreettisia tapahtumia. Sen puolesta sisääntulomusiikilla on loppujenlopuksi melko suuri rooli esimerkiksi gimmickin tai olemuksen välittymisessä. Kai parhaana esimerkkinä voisi mainita vuosien takaisen Kanen.
Viimeksi muokannut Coca, Su 24.03.2013 14:01. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
WrestlingAlertin seuraava kehäpsykologi
- MR.Off Topic
- Viestit: 3971
- Liittynyt: Ke 22.08.2007 17:34
- Paikkakunta: GODLAND
Re: Sisääntulomusiikin vaikutus
En itse tiedä tuosta sisääntulomusiikin vaikutuksesta. Se periaatteessa pystyy antamaan h**vetin hyvän alkusysäyksen miehelle, mutta oikeastaan melkein mikä tahansa geneerinen rynkytys kelpaa, jos mies osaa hommansa. Toki siitä on apua, koska se tekee miehen sisääntulosta aina hienon. Esimerkkinä Chris Jericho. Toiseksi sanottakoon, että itse räjähtäisin, jos tämä kuultaisiin aivan yllättäen taas: "One, two, you hear the clock ticking, tick tack, you are about to stop living, tick tack, I want you to remember me, tick tack, but the day don't have no memory, I'M COMING!"
Re: Sisääntulomusiikin vaikutus
Kyllä se omalta osaltaan luo tunnelmaa. Olisi aika mitäänsanomatonta, jos painijat tulisivat kehään ilman mitään musiikkia.
ps. paras tunnari.
ps. paras tunnari.
Re: Sisääntulomusiikin vaikutus
Sisääntulomusiikit ovat mielestäni tärkeitä, muttei niillä ole kovinkaan suurta vaikutusta mielestäni. Positiivinen vaikutus on pieni, hyvä kappale on hyvä juttu mutta se ei saa minua pitämään painijasta esimerkkinä CM Punk (facena). Eikä vastaavasti huono kappale saa minua inhoamaan painijaa, esim. Dolph Ziggler. Sitäpaitsi niihin tottuu, vaikka vaihtuisivatkin silloin tällöin esim. Dolph Ziggler. "I Am Perfectionin" vaihtuminen oli aikoinaan mielestäni huono vaihto, ja luulin etten ikinä totu nykyiseen mutta kappas, niin on käynyt. Mikä on huonoa niin sisääntulomusiikin jatkuva vaihtuminen, esim. The Corre. Yksi syy miksei siitä tullut ikinä mitään ole se, ettei heille oikein keksitty kappaletta joka sopii heille, päinvastainen esimerkki The Nexus sekä We Are One. Vuosikymmenen paras sisääntulokappale, muutenkin yksi parhaista koskaan.
Vendicta osui kyllä naulan kantaan, tuo The Rockin vuonna 2003 käyttämä sisääntulokappale on ehkä se paras koskaan. Yksinkertainen on kaunista, sama pätee Brock Lesnarin sisääntulokappaleeseen. Ei se vaadi mitään ihmeellistä ollakseen hyvä/toimiva.
Vendicta osui kyllä naulan kantaan, tuo The Rockin vuonna 2003 käyttämä sisääntulokappale on ehkä se paras koskaan. Yksinkertainen on kaunista, sama pätee Brock Lesnarin sisääntulokappaleeseen. Ei se vaadi mitään ihmeellistä ollakseen hyvä/toimiva.
AAAWWWEEESSSOOOMMMEEE
Re: Sisääntulomusiikin vaikutus
Kieltämättä Mavenia tuli markattua ihan sisääntulomusiikin takia, vaikka miehellä ei minkäänlaista karismaa olekaan.Jack DiBiase kirjoitti:Maven. Ei muuta lisättävää.
Goldust on toinen sellanen hahmo jonka sisääntulo on jo ihan sen musiikin takia erityisen hienoa katseltavaa.
All your message are belong to me.
I dont always win... but when I do, it's PPV-veikkaus (2005, 2015).
I dont always win... but when I do, it's PPV-veikkaus (2005, 2015).
- Jack DiBiase
- Moderaattori
- Viestit: 3819
- Liittynyt: Su 18.04.2004 14:52
Re: Sisääntulomusiikin vaikutus
Lisätään kuitenkin linkki:Jack DiBiase kirjoitti:Maven. Ei muuta lisättävää.
WE BACK YA'LL?!
Re: Sisääntulomusiikin vaikutus
Tässä kun koittaa ottaa kiinni muutaman viikon mittaista painitaukoa, niin pakko oli bumpata tämä ketju Fandangon takia. Toki tykkäsin miehestä jo Johnny Curtisina, mutta nyt jos koska voi sanoa että sisääntulomusiikilla on todellakin vaikutusta 
Tämä pysyy tässä niin kauan, kunnes seuraavat asiat tapahtuvat:
SM-liiga käy liian pieneksi Jokereille [ ]
Hjallis harkimo suksii vittuun Jokereista [ ]
Joel Armia tekee Olympiakisoissa maalin [ ]
Minä ja DMW istutaan tuopin ääressä [ ]
SM-liiga käy liian pieneksi Jokereille [ ]
Hjallis harkimo suksii vittuun Jokereista [ ]
Joel Armia tekee Olympiakisoissa maalin [ ]
Minä ja DMW istutaan tuopin ääressä [ ]
- luulokuningas
- Viestit: 813
- Liittynyt: Ma 23.02.2004 18:52
Re: Sisääntulomusiikin vaikutus
Tässä networkkia selattua tuli katsottua jotain 80-luvun lopun Boston Garden house show'ta. Ainoastaan Randy Savagella (ja Ricky Steamboatilla, mutta vain ottelun jälkeen) soi musiikki (Pomp and Circumstance on muuten ällistyttävän hyvä entrancebiisi) ja täytyy myöntää että se selkeästi kasvatti häntä hahmona elämää suuremmaksi.
Noin ylipäänsä olen huomannut, että themeissä tärkeintä on se intro. Ne pari sekuntia alussa. Steve Austinin tunnari ei olisi mitään ilman lasin särkymistä, Bret Hartin aika tylsä ilman kitaravinkunaa ja The Rockin ilman "If ya smell"-kohtaa olisi aika väsynyt. Osaksi sen takia en hirveästi pidä suurimmasta osasta nykyisiä musiikkeja, kun nämä introt ovat suurelta osalta kadonneet.
Pst. olettehan jo kuulleet Cesaron uuden musan?
Noin ylipäänsä olen huomannut, että themeissä tärkeintä on se intro. Ne pari sekuntia alussa. Steve Austinin tunnari ei olisi mitään ilman lasin särkymistä, Bret Hartin aika tylsä ilman kitaravinkunaa ja The Rockin ilman "If ya smell"-kohtaa olisi aika väsynyt. Osaksi sen takia en hirveästi pidä suurimmasta osasta nykyisiä musiikkeja, kun nämä introt ovat suurelta osalta kadonneet.
Pst. olettehan jo kuulleet Cesaron uuden musan?
"Sometime people think you have to take viagra because you have to or you need to. I take viagra because I can."
-Teddy Long
-Teddy Long
Re: Sisääntulomusiikin vaikutus
Nyt kun olen katsellut Networkista noita 2000-vuoden PPV:itä, niin DX:n sen aikainen tunnari on tehnyt kovan vaikutuksen. En tiedä miten kauan toi tunnari oli käytössä, mutta ainakin Road Doggin ja X-Pacin käytössä se on muutamassa PPV:ssä ollut mitä nyt oon katsonut.
Linkki
Toi alku on vaan niin h**vetin tiukka. Huh huh.
Linkki
Toi alku on vaan niin h**vetin tiukka. Huh huh.
Re: Sisääntulomusiikin vaikutus
Olettekos kiinnittäneet huomiota parin viime vuoden aikana kääntyneeseen trendiin, omien sävellysten paluuseen? Etenkin nolkytluvun puolivälistä vuosikymmenen loppuun bändin soittama theme oli kovan jätkän merkki, ja monien alkuperäissävellysten pohjalta tehtiin painijoille hard rock -biisejä. Nyt tuntuu, että NXT:ssä uusien tähtien persoonaa on lähdetty kehittämään kokonaisvaltaisemmin myös sisääntulomusiikki huomioon ottaen, ja se näkyy tukkuna uusia mahtavia tunnareita. Huono alkuperäissävellys tekee painijasta automaattisesti laulettua biisiä jobberimman - verratkaa vaikka legendaarisia gregoryhelms-tusinapärinöitä ja Zack Ryderin teemaa - mutta biisit, jotka yhtä hyvin voisi kuulla jostain Radio Rockilta, nousevat harvoin legendaariseen statukseen, toisin kuin omista tunnareista parhaat. Ehkä ero tulee kontekstisidonnaisuudesta: Kurt Anglen "Olympicissä" tai Stone Coldin kitarariffissä on sellaista livereaktioon ja painijan persoonaan sidottua taikaa, joka on vaikea saada aikaan pop-kappaleella.
Päärosterista hyviä uusia tunnareita ovat muun muassa Reignsin (Shieldin) ja Ambrosen teemat, ja esimerkiksi Swagger ja viimeisimpänä Sheamus ovat tehneet onnistuneet siirtymät bändithemeistä persoonallisempiin sävellyksiin. Samalla laulettujenkin tunnareiden arvo on noussut, kun ne erottuvat selvemmin massasta (Bray Wyatt, tosin se on vähän huono esimerkki kun hillitty biisi erottuisi myös perussalivoista). NXT:stä Owensin uhkaava theme on mahtava, Zaynin sympaattinen rallatus toimii ainakin pienellä yleisöllä, ja "uuden aallon" kruununjalokivenä on Finn Balorin majesteettinen tunnari, jolla on potentiaalia nousta sinne kaikkien aikojen kovimpien joukkoon.
TL;DR: 1) muiden parannusten ohella myös tunnarit ovat parantuneet selvästi WWE:ssä muutaman viime vuoden aikana; 2) omat sävellykset ovat pääsääntöisesti bänditunnareita parempia. Mielipiteitä?
Päärosterista hyviä uusia tunnareita ovat muun muassa Reignsin (Shieldin) ja Ambrosen teemat, ja esimerkiksi Swagger ja viimeisimpänä Sheamus ovat tehneet onnistuneet siirtymät bändithemeistä persoonallisempiin sävellyksiin. Samalla laulettujenkin tunnareiden arvo on noussut, kun ne erottuvat selvemmin massasta (Bray Wyatt, tosin se on vähän huono esimerkki kun hillitty biisi erottuisi myös perussalivoista). NXT:stä Owensin uhkaava theme on mahtava, Zaynin sympaattinen rallatus toimii ainakin pienellä yleisöllä, ja "uuden aallon" kruununjalokivenä on Finn Balorin majesteettinen tunnari, jolla on potentiaalia nousta sinne kaikkien aikojen kovimpien joukkoon.
TL;DR: 1) muiden parannusten ohella myös tunnarit ovat parantuneet selvästi WWE:ssä muutaman viime vuoden aikana; 2) omat sävellykset ovat pääsääntöisesti bänditunnareita parempia. Mielipiteitä?
Re: Sisääntulomusiikin vaikutus
Anglen biisiä ei tosin ole tehty Anglelle.Saimou kirjoitti: Kurt Anglen "Olympicissä" tai Stone Coldin kitarariffissä on sellaista livereaktioon ja painijan persoonaan sidottua taikaa, joka on vaikea saada aikaan pop-kappaleella.
All your message are belong to me.
I dont always win... but when I do, it's PPV-veikkaus (2005, 2015).
I dont always win... but when I do, it's PPV-veikkaus (2005, 2015).
- Darien Fawks
- Viestit: 3765
- Liittynyt: Pe 09.04.2004 15:04
- Paikkakunta: Pääkaupunki
Re: Sisääntulomusiikin vaikutus
Hyviä mielipiteitä Saimoulla.
- The Blasterpiece
- Viestit: 544
- Liittynyt: Ti 29.06.2004 12:04
Re: Sisääntulomusiikin vaikutus
On huomattu sama asia, ja tykkään muutoksesta. Vuosina 2006-2014 ei tullut kuin satunnaisesti painia katsottua. Jotenkin todella persoonatonta aikaa, jolloin oli juuri näitä ihan persoonattomia tunnareita. Näiden dolphzigglereiden tunnarit on ihan hirveitä. Pahimpana ehkä kaikista on Christianin viimeisin tunnari, eli päivitetty versio Just Close Your Eyesistä.Saimou kirjoitti:Olettekos kiinnittäneet huomiota parin viime vuoden aikana kääntyneeseen trendiin, omien sävellysten paluuseen? Etenkin nolkytluvun puolivälistä vuosikymmenen loppuun bändin soittama theme oli kovan jätkän merkki, ja monien alkuperäissävellysten pohjalta tehtiin painijoille hard rock -biisejä. Nyt tuntuu, että NXT:ssä uusien tähtien persoonaa on lähdetty kehittämään kokonaisvaltaisemmin myös sisääntulomusiikki huomioon ottaen, ja se näkyy tukkuna uusia mahtavia tunnareita. Huono alkuperäissävellys tekee painijasta automaattisesti laulettua biisiä jobberimman - verratkaa vaikka legendaarisia gregoryhelms-tusinapärinöitä ja Zack Ryderin teemaa - mutta biisit, jotka yhtä hyvin voisi kuulla jostain Radio Rockilta, nousevat harvoin legendaariseen statukseen, toisin kuin omista tunnareista parhaat. Ehkä ero tulee kontekstisidonnaisuudesta: Kurt Anglen "Olympicissä" tai Stone Coldin kitarariffissä on sellaista livereaktioon ja painijan persoonaan sidottua taikaa, joka on vaikea saada aikaan pop-kappaleella.
Päärosterista hyviä uusia tunnareita ovat muun muassa Reignsin (Shieldin) ja Ambrosen teemat, ja esimerkiksi Swagger ja viimeisimpänä Sheamus ovat tehneet onnistuneet siirtymät bändithemeistä persoonallisempiin sävellyksiin. Samalla laulettujenkin tunnareiden arvo on noussut, kun ne erottuvat selvemmin massasta (Bray Wyatt, tosin se on vähän huono esimerkki kun hillitty biisi erottuisi myös perussalivoista). NXT:stä Owensin uhkaava theme on mahtava, Zaynin sympaattinen rallatus toimii ainakin pienellä yleisöllä, ja "uuden aallon" kruununjalokivenä on Finn Balorin majesteettinen tunnari, jolla on potentiaalia nousta sinne kaikkien aikojen kovimpien joukkoon.
TL;DR: 1) muiden parannusten ohella myös tunnarit ovat parantuneet selvästi WWE:ssä muutaman viime vuoden aikana; 2) omat sävellykset ovat pääsääntöisesti bänditunnareita parempia. Mielipiteitä?
Kaipaan Kurt Anglen tunnaria.
Jyystä apinareikääni. Olen apina.









