- 25. The Offspring - Smash (1994)
24. SNFU - If You Swear, You'll Catch No Fish (1986)
23. Snuff - Demmamussabebonk (1996)
22. Circle Jerks - Group Sex (1980)
21. Andrew Jackson Jihad - People That Can Eat People Are the Luckiest People in the World (2007)
20. Angry Samoans - Back from Samoa (1982)
19. Crass - Penis Envy (1981)
18. The Adicts - Sound of Music (1982)
17. Voodoo Glow Skulls - Firme (1995)
16. Screeching Weasel - Boogadaboogadaboogada! (1988)
15. Subhumans - The Day the Country Died (1983)
14. The Clash - London Calling (1979)
13. NOFX - Ribbed (1990)
12. Adolescents - Adolescents (1981)
11. Dead Kennedys - Fresh Fruit for Rotting Vegetables (1980)
10. No Shame - Schpunk (2000)
9. Misfits - Walk Among Us (1982)
8. Stalag 13 - In Control (1984)
7. D.I. - Ancient Artifacts (1985)
6. The Dead Milkmen - Big Lizard in My Backyard (1985)
5. Descendents - I Don't Want To Grow Up (1985)
4. Bad Religion - Suffer (1988)
3. T.S.O.L - Dance With Me (1981)
2. Operation Ivy - Energy (1989)
1. Bad Brains - Bad Brains (1982)
Lineup:
H.R. - Throat
Dr. Know - Guitar, backing vocals
Darryl Jenifer - Bass, backing vocals
Earl Hudson - Drums, backing vocals
Tracklist:
1. Sailin' on
2. Don't Need it
3. Attitude
4. The Regulator
5. Banned in D.C.
6. Jah Calling
7. Supertouch/Shitfit
8. Leaving Babylon
9. Fearless Vampire Killers
10. I
11. Big Take Over
12. Pay to Cum
13. Right Brigade
14. I Luv I Jah
15. Intro
Tässä se on: suurin, hienoin, paras pnukablumi koskaan, missään ja ikinä.
Bad Brainsillä on useampi erinomainen levy. Rock The Light (1983) on hemmetin tiukka ja kaveripiirissä se kovin tapaus. I Againts I (1986) on taas geneerinen massamielipide siitä parhaasta levystä ja myös itse olen tätä levyä pitänyt useamman vuoden parhaimpana laattana, mutta koska levyssä on niin paljon hevielementtejä, voi tämän jo kategorisoida johonkin alternative genreen. Okei, ei tuo riitä syyksi siihen, että miksi S/T kustanne on paras... ööh, se on vaan kaiken alku ja juuri minulle. Bad Brainsin debyytti on vaan niin hemmetin tiukka ja toimiva. Sitä on ylistänyt mm. Beastie Boys ja kaverit ovat henkeen ja vereen sitä mieltä, että se on paras levy päällä maan. Itse en tuota täysin allekirjoita, mutta paras pnuk-levy ehdottomasti. Tämän levyn tärkeyttä ei voi kieltää millään tavalla, etenkään kun puhutaan näin yleisesti HC:n historiasta tai HC/DC:n ytimestä.
Bad Brains yhdistää hooceeta ja reggaeta. Tuo fuusio on kaiken A ja O. Näin yleisesti en ole HC miehiä. Ainoa HC joka nappaa on kasarihoocee. Kaikki nykypäivän kökkö saa korvat vuotamaan verta. HC:ssa (siis ihan millä vuosikymmenellä vaan) on sellainen ongelma, että se on monotonista ja sitä samaa paahtamista koko levyllisen verran. Se on hemmetin tylsää ja kuivaa pidemmän päälle. Siksi tämä reggaeatwisti on hienointa mitä genressä ollaan koskaan nähty. Vedetään muutama (neitsytperseen)tiukka hooceepaahto ja seuraava biisi onkin rentoa reggaea rimputusta. Sitten taas sitä h**vetin tiukkaa paskaa pari-kolme minuuttia ja taas tasapainotetaan kokonaisuutta sillä, että paahdon jälkeen tiputetaan tempoa parisataa pykälää ja lauletaan Jah:n rakkaudesta. Ai että! Pitää tähän vielä mainita, että levyn kansi löytyy oikeasta olkapäästä ja sen nakutti paikoilleen Taneli "Helläkäsi" Jarva.
Lähden nyt röyhkeästi analysoimaan levyä alusta loppuun. Kuivaa paskaherutusta siis luvassa. Okei... ensimmäinen biisi on "Sailin' On" ja toivottavasti biisi kertoo muillekkin jotain. Sitä on coveroinut näin jälkikäteen mm. No Doubt (ihkuu), Moby, Soulfly ja supisuomalainen HIM. Tiukka startti antaa kuuntelijalle mielikuvan siitä mitä on luvassa. "Don't Need It" jatkaa samaa rataa. Se on h**vetin tiukka raita ja tuo biisin alkusahaaminen on niin SOAD-saundia kuin olla ja voi. Turha edes veikata, että mistä SOADin pojat ovat vaikutteensa saaneet. Kannujen hakkaaminen yhdistettynä tuohon lopun sooloon kruunaa kaiken. Seuraava biisi on kulttimatskua eli "Attitude". Biisi edustaa BB-saundia parhaimmillaan. Mieleenpainuvat sanat, HR:n trademark vokalisointia ja erittäin koukuttava biisi näin ylipäätänsä. Kun kitara, basso ja rummut löytävät sen yhteisen pähkinän, saadaan aikaiseksi jotain mullistavaa ja merkittävää. Oikeasti ajatonta musiikkia, sillä tämä biisi on yhtä toimiva nykypäivänä kuin liki 30 vuotta sitten. "The Regulator" on hyljitty biisi, joka ei koskaan ole saanut sitä kunniaa minkä se ansaitsee. Toki se on vain reilun minuutin löysähkö vääntö joka toimii täytebiisinä monelle, mutta itse diggaan siitä täysin lyriikoiden takia.
- "You tell me what to say and when to say it,
You tell me what to do and how to do it,
And if I ask you why, you'll arrest me,
And if I call you lie, you'll detest me,
You control what I'll be, you control who I see,
And if I let you, you'll control me,
You're the man who owns all the keys to the stores,
You're the man who always wants so much more,
You're the Regulator,
You're the Regulator,
You're the Regulator,
You're the Regulator."
"Supertouch/Shitfit" jatkaa tottakai sitä tiukkaa paahtamista. Näin yleisesti ei raita kuulu omiin suosikkeihin, mutta pitää antaa erityispojot kertsiä edeltäville riffeille ja sooloille. Ne jotenkin natsaavat niin hemmetisti. Tiukan biisin jälkeen tulee heti peräkanaan taas reggae rimputusta. "Leaving Babylon" on näistä biiseistä oma ehdoton suosikki. En osaa suoraan sanoa että miksi... ehkä syytän tuota p***että potkivaa bassoraitaa tai ihan vaan näin yleisesti HR:n vokaaleja. HR oli aivan uskomaton jätkä, ei siitä mihinkään pääse. "Fearless Vampire Killers" on aika härski biisinimi ja se toimisi loistavasti jokaiseen Twilight -elokuvaan. Aivan v***n tiukka paahto kaikilla Bad Brains mausteilla. Ei tuota muuten voi kuvailla. Hyvin perinteinen pnuk-biisi eli minuutin mättö. "I" kuuluu levyn kovimpien biisien joukkoon. Hyvin ympäripyöreä kokonaisuus. Hyvä intro, loistavat soolot ja mieleenpainuva kertsi. Tämä biisi tiputtaa enemmän päitä kuin satunnainen sissiarmeija Afganistanin vuoristossa. "Big Take Over" suattaapi olla henkilökohtaisesti se kovin biisi koko levyllä. Tämä kolmen minuutin mättö on jälleen kerran täydellisyyttä hipoava kokonaisuus, joka saa jalan vipattamaan eikä repeat (kertaa sata) aiheuta kyllästymistä. Kaikki mahdollinen yksinkertaisesti natsaa. Kun kaikki osa-alueet sulautuvat yhteen ja lykätään biisille pituutta se kolmisen minuuttia, saadaan aikaan tämänkaltainen kultakimpale. Ei missään nimessä levyn tiukimpia biisejä, mutta ehdottomasti laadukkain.
"Pay to Cum" jatkaa tätä lekentraarista linjaa. Monelle fanille tämä on se kovin biisi ja myös itse sijoitan biisin albumin TOP5:n joukkoon. Biisi on tiukempi kuin eilinen kuusitoistakesäinen. Ehkä kumminkin pidän tämän biisin ns. päivitetystä versiosta enemmän, joka löytyy <random> kokoelmalevyltä. Toki tällaisenakin aivan hemmetin kova mättö. Eikä siinä vielä kaikki! Seuraava biisi "Right Brigade" on henk.koht. levyn toiseksi kovin biisi ja monelle bändiä fanittavalle fanboylle se kovin biisi ikinä. Itse en tuohon kerhoon uskalla liittyä, mutta toki fanitan tätä biisiä satarosenttisesti. Oikeasti täydellisyyttä hipoava tapaus, jossa jälleen kerran HR:n, Dr. Known, Jeniferin ja Hudsonin luovuus hitsautuu yhteen poikkeuksellisesti. Tästä biisistä ei voi olla pitämättä, siinä ei kuse mikään ja se on oikeasti kermaisaa A(++) matksua. "I Luv I Jah" tulee taas keventämään tuota tiukaa hoocee-tunnelmaa. Rastafarikrääsää parhaasta päästä. Itse en ehkä Jah'ta rakasta, mutta kyllä tätä rimputusta mielummin kuuntelisi kirkossa kuin niitä ev.lut. virsejä. Itse olisin ehdottoamsti päättänyt tämän viiden tähden klassikon tähän biisiin. Bad Brains kumminkin on pnukkibändi, joten pitää erottua joukosta ja vetää pientä omaa kapinaa. Tämä tapahtuu sillä, että levyn viimeinen biisi on "Intro". Heh, heh, eikös olekkin hauska juttu? Noh, ihan nerokas sinäänsä. En osaa edes kuvitella tätä levyä ilman "Sailin' On":in starttia. Se on oikeasti niin suuri slaissi levyn kokonaisuudesta. Sanotaan näin, että kiva kun lykkäsivät tuon intron tähän loppuun, mutta olisi levy voinut olla ilmankin sitä.
En nyt yhden istunnon aikana jaksa enempää kommentoida tai kirjoittaa. Tämä on oikeasti kulttilevy sekä pnukpiireissä että normirundeissa. Bad Brains on jumalattoman kova bändi... tai no, sanotaan että oli. 90 -luvun jälkeen on tullut ulos pelkkää paskaa ja kun HR:n näin livenä viimeeksi Ilosaaressa ('09?), oli se oikeasti aika säälittävä tapaus. Vanha ei enään yksinkertaisesti jaksa. Olihan siinä keikassa se oma fanitusarvo, mutta ei sekään enään riitä. Bad Brains on tapaus, joka olisi pitänyt nähdä jo ennen omaa syntymää ja se valitettavasti ei onnistu ilman aikakonetta. Mutta tuotah, ehdoton ykköslevy. Ei siitä mihinkään pääse. Jos tämä natsaa, niin toki hankkikaa käsiinne Rock The Light (1983) ja I Against I (1986), sillä myös nuo kaksi levyä ovat helposti yli neljän tähden tavaraa. Tähän loppuun vielä maistiasia YouTube-linkkien muodossa. Olkoon tämä jonkin sortin TOP10 koko levyltä, sillä TOP3 ja jopa TOP5 olivat mahdottomuus.
Bad Brains - Big Take Over
Bad Brains - Right Bridage
Bad Brains - Banned in D.C.
Bad Brains - Pay To Cum
Bad Brains - Attitude
Bad Brains - Sailin' On
Bad Brains - Leaving Babylon
Bad Brains - The Regulator
Bad Brains - I
Bad Brains - Supertouch/Shitfit - "You tell me what to say and when to say it,
ALBUMS TOP 25 #2
Re: ALBUMS TOP 25 #2
Re: ALBUMS TOP 25 #2
Isoa kättä Wankien listaukselle.
Hauskinta tapauksessa on se, että mietin ennen ykkösjulkistusta monet kerrat, että mikä h****tti on pielessä, kun ei kerran Bad Brainsia löydy listalta.
Ja Regulator nimenomaan on yksi omista suosikeistani kys. orkesterilta.
Ainoa jota jäin kaipaamaan oli The Exploited, mutta on vissiin ehkä asteen verran turhan HC teikäläisen makuun? Tosin, ehkä omaa fanitusta lisää se, että livenäkin tuli tämä tapaus todistettua Ilosaaressa viime kesänä.
E: Tarkemmin kun miettii, niin 'saarirockissa on tullut nähtyä kaikki kovimmat punk-tapaukset, viimeiseltä kolmelta kesältä tulee ainakin mieleen Bad Brains, Bad Religion, Sheimarit ja tuo em. Exploited. Madness olisi vissiin ollut myös ihan katsomisen arvoinen keikka, mutta taisi esiintyä pahasti juomatauon aikaan... Noh, toivonmukaan päästään pittiin ensi kesänäkin, vaikkakin joka vuosi ne vaikuttavat pienenevän uhkaavasti.
Hauskinta tapauksessa on se, että mietin ennen ykkösjulkistusta monet kerrat, että mikä h****tti on pielessä, kun ei kerran Bad Brainsia löydy listalta.
Ja Regulator nimenomaan on yksi omista suosikeistani kys. orkesterilta.
Ainoa jota jäin kaipaamaan oli The Exploited, mutta on vissiin ehkä asteen verran turhan HC teikäläisen makuun? Tosin, ehkä omaa fanitusta lisää se, että livenäkin tuli tämä tapaus todistettua Ilosaaressa viime kesänä.
E: Tarkemmin kun miettii, niin 'saarirockissa on tullut nähtyä kaikki kovimmat punk-tapaukset, viimeiseltä kolmelta kesältä tulee ainakin mieleen Bad Brains, Bad Religion, Sheimarit ja tuo em. Exploited. Madness olisi vissiin ollut myös ihan katsomisen arvoinen keikka, mutta taisi esiintyä pahasti juomatauon aikaan... Noh, toivonmukaan päästään pittiin ensi kesänäkin, vaikkakin joka vuosi ne vaikuttavat pienenevän uhkaavasti.
\____0___/
Re: ALBUMS TOP 25 #2
Kyllä Exploited nappaa, eritoten Troops of Tomorrow. Lista kun ei ole mikään ns. best of all time -pötkö, niin se elää eikä tarvitse miettiä sijoituksia sen mukaan. Jos tekisi sitä parhainta maalla pään ikinä koskaan listaa, niin kyllä nostaisin Troops of Tomorrowin tuohon sakkiin ja samalla tiputtaisin kaikki 2000 -luvun julkaisut. Toki sekin on totta, että suosin enemmän Beach Boys vaikutteista Kalipunkkia kuin Rollari vaikutteista Brittipunkkia.Migu.22 kirjoitti:Ainoa jota jäin kaipaamaan oli The Exploited, mutta on vissiin ehkä asteen verran turhan HC teikäläisen makuun? Tosin, ehkä omaa fanitusta lisää se, että livenäkin tuli tämä tapaus todistettua Ilosaaressa viime kesänä.
Ilosaaressa Exploited tuli semisti nähtyä ja pojilla oli vielä puhtia. Mitä tulee esim. Bad Religioniin, niin hieno juttu että pojat jaksavat nykypäivänäkin vetää ja jollain tavalla Graffinin piiput ovat vain parantuneet iän myötä. Toki se musikaalinen terä tylsyi jo 20 -vuotta sitten, mutta muuten on jaksanut poikia katsoa useamman vuoden livenä. Samaa ei vieläkään voi sanoa tuosta Bad Brainsistä. Tsekkaa poikien live at CBGB keikkoja ja vertaa esim. tuohon '09 Ilosaareen, niin ei h****tti mitä kuraa.
Re: ALBUMS TOP 25 #2
Anteeksh, että oon varmaankin jo nelisen viikkoa myöhässä. No mutta, tässä tämä ygönen nyt tulee..!
1. The Doors – Waiting For The Sun (1968)
”I'm the Lizard King, I can do anything.”
Ettepä tainneet odottaa tätä? Tätä The Doorsin kolmoslevyä on haukuttu yhtyeen huonoimmaksi ja uskon, että näin ajatteli (ainakin aluksi) myös Morrison, jolle albumi oli melko suuri pettymys. Alunperin Waiting For The Sunista piti tulla liki puolituntisen ”The Celebration Of The Lizard” -runoelman ympärille rakennettu teemalevy. Jim oli jopa suunnitellut, että levynkanteen tulisi käärmeennahkaa. Pitkään kehitellystä ”The Celebration Of The Lizardista” ei kuitenkaan tullut oikein mitään studiossa, joten tuottaja ehdotti, että teemalevyidea unohdettaisiin. Jim oli vastaan vaikka muut jäsenet suostuivat tähän. Albumi kuitenkin tehtiin Jimbon vastahakoisuudesta huolimatta – Luojan kiitos! The Doorsia alettiin myös Waiting For The Sunin sinkkujen julkaistuttua syyttää kaupallistumisesta... Ei kovin hyvät lähtöasetelmat, mutta silti, Waiting For The Sun on ja tulee aina olemaan maailman paras albumi.
Levy on hajannainen ja biisit aika erilaisia, mutta toisin kuin monien muitten mielestä, minusta se on ainoastaan hyvä asia. Löytyy niitä ”kaupallisempia” ja helpompia mestariteoksia - ”Hello, I Love You” ja ”We Could Be So Good Together”. Sitten on herkempää tunnelmointia, kuten ”Love Street”, ”Summer's Almost Gone” ja ”Yes, The River Knows”. Myös Jimin tyylisiä arvoituksellisia kultakimpaleita löytyy. Niitä ovat ”Not To Touch The Earth”, ”My Wild Love” ja ”Five To One”.
Waiting For The Sun lähtee käyntiin mitä parhaimmalla tavalla, kun kajareista alkaa kuulua ”Hello, I love you, won't you tell me your name? Hello, I love you, let me jump in your game.”. Tämän biisin Jim kirjoitti kävellessään muistaakseni Venice Beachillä, jossa hän näki kuvankauniin ulkomaalaisen tyttösen. Kakkosbiisi on euforinen ”Love Street”, josta minulle tulee lähinnä nostalgisista syistä maailman kesäisin olo.
Rima on jo todella korkealla, ja jo kolmannen biisin kohdalla aletaan kurkotella sinne, minne ei aivan yllä. ”Not To Touch The Earth” on pätkä ”Celebration Of The Lizardista”. Pätkä, jossa Jim Morrisonin runous on parhaimmillaan. Tähän kun lisätään Robby Kriegerin eeppinen kitarointi, niin... ...no, huhhuh! ”Not To Touch The Earth” -pätkän jälkeen tulee tähän väliin mitä sopivin ”Summer's Almost Gone”, joka on uusintaversion 1965-vuoden demosta. Mahtava biisi kesän, tai pikemminkin paratiisin, menettämisestä. Saattaa myös liittyä tähän silloin floppaavalta tuntuneeseen albumiin; ”When the summer's gone, where will we be?” Kesän loputtua jatketaan herkällä tunnelmoinnilla biisissä ”Wintertime Love”. Taas huomaa Morrisonin Frank Sinatra -vaikutteet.
Rakkaus/runous -akselilta siirrytään poliittisempaan suuntaan, kun Vietnamin sotaa sekä Jimin upseeri-isää puhutteleva ja armeijalle naureskeleva ”Unknown Soldier” lähtee hiirenhiljaa soimaan:
”Wait until the war is over
And we're both a little older
The unknown soldier...”
Ja sitten biisi lähtee kovempiäänisesti käyntiin:
”Breakfast where the news is read
Television children fed
Unborn, living
Living, dead
Bullet strikes the helmet's head
And it's all over for the unknown soldier...”
Aiemmin mainitun upseeri-isän takia aamiaista siis aina syötiin television edessä, kun oli silkka välttämättömyys nähdä aina uutiset – ja televisio ruokki lapset. Sotilasammatin takia perheen piti myös muutella paljon. Näistä asioista - sodasta - tietävänä Jim osasi kirjoittaa tämän huikean teoksen. Lopun ”It's all over, the war is over!” -hoilaus viittasi siihen, että sota tosiaan oli ohi – kaikille kuolleille sotilaille. Tällaisista asioista ei ilmeisesti näin suoraan saanut puhua '60-luvun Amerikassa, sillä ”Unknown Soldier” oli ainakin jossain vaiheessa radiossa soittokiellossa.
Seiskabiisin tullessa ilmapiiri vaihtuu semisti ahdistavasta leijailevaan unelmointiin Robby Kriegerin tekemässä ”Spanish Caravanissa”. Kriegerin kitarointi taas nostaa osakkeitaan tässä espanjalaistyyppisessä kipaleessa. Kaunista. Siitä takaisin Morrisonin taidokkaaseen lyriikkaan, mystiseen ”My Wild Loveen” ja ”We Could Be So Good Togetheriin”, jota villeinä nuoruusvuosina mielessäni, ja voi olla, että ihan ääneenkin kasvotusten lauloin tytölleni. Dear times.
The Doorsin, tai ainakin Jim Morrisonin tavaramerkki oli kuolema, ja aihe saatiin myös tälle albumille. ”Yes, The River Knows” on levyn rauhallisin kappale, ja, pahoitteluni, taas jälleen pitää käyttää tätä iänikuista kuvausta (Terve, Soundin Jukka Väänänen!): sen leijaileva mietteliäisyys on silkkaa nirvanaa. Tosin potenssiin kymmenen. Viimeistä viedään...
...Sitten koko paikka räjähtää. Legendaarinen ”Five To One” lähtee soimaan. ”Five To One” on eräänlainen poliittinen viesti, jossa sysätään vanhukset pois maapallolta ja kannatetaan nuorisoa vallankumoukseen. Tässä lauletaan muutoksesta. Protestilaulujen aatelistoa. Ei pelkkiä kuivia kaavoja vaan magiaa. Magiaa, jota vain Jim Morrison ja The Doors pystyivät luomaan. Rantti on hyvä päättää ”Five To Onen” eeppiseen ja paljon lainattuun säkeeseen: ”No one here gets out alive.”
Ja joo, rauhaa.
1. The Doors – Waiting For The Sun (1968)
”I'm the Lizard King, I can do anything.”
Ettepä tainneet odottaa tätä? Tätä The Doorsin kolmoslevyä on haukuttu yhtyeen huonoimmaksi ja uskon, että näin ajatteli (ainakin aluksi) myös Morrison, jolle albumi oli melko suuri pettymys. Alunperin Waiting For The Sunista piti tulla liki puolituntisen ”The Celebration Of The Lizard” -runoelman ympärille rakennettu teemalevy. Jim oli jopa suunnitellut, että levynkanteen tulisi käärmeennahkaa. Pitkään kehitellystä ”The Celebration Of The Lizardista” ei kuitenkaan tullut oikein mitään studiossa, joten tuottaja ehdotti, että teemalevyidea unohdettaisiin. Jim oli vastaan vaikka muut jäsenet suostuivat tähän. Albumi kuitenkin tehtiin Jimbon vastahakoisuudesta huolimatta – Luojan kiitos! The Doorsia alettiin myös Waiting For The Sunin sinkkujen julkaistuttua syyttää kaupallistumisesta... Ei kovin hyvät lähtöasetelmat, mutta silti, Waiting For The Sun on ja tulee aina olemaan maailman paras albumi.
Levy on hajannainen ja biisit aika erilaisia, mutta toisin kuin monien muitten mielestä, minusta se on ainoastaan hyvä asia. Löytyy niitä ”kaupallisempia” ja helpompia mestariteoksia - ”Hello, I Love You” ja ”We Could Be So Good Together”. Sitten on herkempää tunnelmointia, kuten ”Love Street”, ”Summer's Almost Gone” ja ”Yes, The River Knows”. Myös Jimin tyylisiä arvoituksellisia kultakimpaleita löytyy. Niitä ovat ”Not To Touch The Earth”, ”My Wild Love” ja ”Five To One”.
Waiting For The Sun lähtee käyntiin mitä parhaimmalla tavalla, kun kajareista alkaa kuulua ”Hello, I love you, won't you tell me your name? Hello, I love you, let me jump in your game.”. Tämän biisin Jim kirjoitti kävellessään muistaakseni Venice Beachillä, jossa hän näki kuvankauniin ulkomaalaisen tyttösen. Kakkosbiisi on euforinen ”Love Street”, josta minulle tulee lähinnä nostalgisista syistä maailman kesäisin olo.
Rima on jo todella korkealla, ja jo kolmannen biisin kohdalla aletaan kurkotella sinne, minne ei aivan yllä. ”Not To Touch The Earth” on pätkä ”Celebration Of The Lizardista”. Pätkä, jossa Jim Morrisonin runous on parhaimmillaan. Tähän kun lisätään Robby Kriegerin eeppinen kitarointi, niin... ...no, huhhuh! ”Not To Touch The Earth” -pätkän jälkeen tulee tähän väliin mitä sopivin ”Summer's Almost Gone”, joka on uusintaversion 1965-vuoden demosta. Mahtava biisi kesän, tai pikemminkin paratiisin, menettämisestä. Saattaa myös liittyä tähän silloin floppaavalta tuntuneeseen albumiin; ”When the summer's gone, where will we be?” Kesän loputtua jatketaan herkällä tunnelmoinnilla biisissä ”Wintertime Love”. Taas huomaa Morrisonin Frank Sinatra -vaikutteet.
Rakkaus/runous -akselilta siirrytään poliittisempaan suuntaan, kun Vietnamin sotaa sekä Jimin upseeri-isää puhutteleva ja armeijalle naureskeleva ”Unknown Soldier” lähtee hiirenhiljaa soimaan:
”Wait until the war is over
And we're both a little older
The unknown soldier...”
Ja sitten biisi lähtee kovempiäänisesti käyntiin:
”Breakfast where the news is read
Television children fed
Unborn, living
Living, dead
Bullet strikes the helmet's head
And it's all over for the unknown soldier...”
Aiemmin mainitun upseeri-isän takia aamiaista siis aina syötiin television edessä, kun oli silkka välttämättömyys nähdä aina uutiset – ja televisio ruokki lapset. Sotilasammatin takia perheen piti myös muutella paljon. Näistä asioista - sodasta - tietävänä Jim osasi kirjoittaa tämän huikean teoksen. Lopun ”It's all over, the war is over!” -hoilaus viittasi siihen, että sota tosiaan oli ohi – kaikille kuolleille sotilaille. Tällaisista asioista ei ilmeisesti näin suoraan saanut puhua '60-luvun Amerikassa, sillä ”Unknown Soldier” oli ainakin jossain vaiheessa radiossa soittokiellossa.
Seiskabiisin tullessa ilmapiiri vaihtuu semisti ahdistavasta leijailevaan unelmointiin Robby Kriegerin tekemässä ”Spanish Caravanissa”. Kriegerin kitarointi taas nostaa osakkeitaan tässä espanjalaistyyppisessä kipaleessa. Kaunista. Siitä takaisin Morrisonin taidokkaaseen lyriikkaan, mystiseen ”My Wild Loveen” ja ”We Could Be So Good Togetheriin”, jota villeinä nuoruusvuosina mielessäni, ja voi olla, että ihan ääneenkin kasvotusten lauloin tytölleni. Dear times.
The Doorsin, tai ainakin Jim Morrisonin tavaramerkki oli kuolema, ja aihe saatiin myös tälle albumille. ”Yes, The River Knows” on levyn rauhallisin kappale, ja, pahoitteluni, taas jälleen pitää käyttää tätä iänikuista kuvausta (Terve, Soundin Jukka Väänänen!): sen leijaileva mietteliäisyys on silkkaa nirvanaa. Tosin potenssiin kymmenen. Viimeistä viedään...
...Sitten koko paikka räjähtää. Legendaarinen ”Five To One” lähtee soimaan. ”Five To One” on eräänlainen poliittinen viesti, jossa sysätään vanhukset pois maapallolta ja kannatetaan nuorisoa vallankumoukseen. Tässä lauletaan muutoksesta. Protestilaulujen aatelistoa. Ei pelkkiä kuivia kaavoja vaan magiaa. Magiaa, jota vain Jim Morrison ja The Doors pystyivät luomaan. Rantti on hyvä päättää ”Five To Onen” eeppiseen ja paljon lainattuun säkeeseen: ”No one here gets out alive.”
Ja joo, rauhaa.
Re: ALBUMS TOP 25 #2
Parasta "Five To Onessa" on se, millaisissa olosuhteissa kyseinen kappale purkitettiin. Morrison oli saapunut studiolle myöhässä ja täysin sekaisin. Mies oli juonut litroittain alkoholia ja nautiskellut epämääräisiä pillereitä, joiden vaikutuksista kenelläkään ei tuntunut olevan tietoa. Kun häneltä kysyttiin, kuinka monta pilleriä mies oli mennyt nielemään, hän puhui "kymmenestä, kahdestakymmenestä tai kolmestakymmenestä napista". Sen lisäksi mies oli tuonut studiolle jonkun täysin tuntemattoman naisen seuraamaan äänityksiä. Tämä kaikki kuuluu hyvin Morrisonin riehakkaassa esiintymisessä.
En ole täysin varma, oliko tämä se sama keissi, jossa Morrison näki studiolla näkyjä. Mies luuli, että koko studio on liekeissä, minkä vuoksi nappasi käsiinsä vaahtosammuttimen ja suihkutti koko studion täyteen vettä. Vesisuihku tuhosi joitakin soittimia ja äänitallenteita. Tämän jälkeen hän pakeni paikalta kiipeämällä aluetta ympäröivän aidan yli. Ylitys ei onnistunut täydellisesti, sillä Morrisonin kenkä jäi kiinni aitaan. Seuraavana aamuna kenkä löydettiin ja vaikeuksiinhan siitä ajauduttiin.
Fletchille suosittelisin Ray Manzarekin kirjoittamaa kirjaa "My Life With the Doors". Kyseinen teos on ehdottomasti viihdyttävin lukemistani Doors-kirjoista. Manzarek on hieno, hieno mies.
En ole täysin varma, oliko tämä se sama keissi, jossa Morrison näki studiolla näkyjä. Mies luuli, että koko studio on liekeissä, minkä vuoksi nappasi käsiinsä vaahtosammuttimen ja suihkutti koko studion täyteen vettä. Vesisuihku tuhosi joitakin soittimia ja äänitallenteita. Tämän jälkeen hän pakeni paikalta kiipeämällä aluetta ympäröivän aidan yli. Ylitys ei onnistunut täydellisesti, sillä Morrisonin kenkä jäi kiinni aitaan. Seuraavana aamuna kenkä löydettiin ja vaikeuksiinhan siitä ajauduttiin.
Fletchille suosittelisin Ray Manzarekin kirjoittamaa kirjaa "My Life With the Doors". Kyseinen teos on ehdottomasti viihdyttävin lukemistani Doors-kirjoista. Manzarek on hieno, hieno mies.
- Spoiler: näytä
Re: ALBUMS TOP 25 #2
Juu, pitikin mainita tuosta "Five To Onen" äänityssessiosta, mutten muistanut(/jaksanut).
Ai näyistäkö se johtui? Joskus muinoin luin John Densmoren kirjan Doorsista ja siinä kerrottiin samaisesta tapahtumasta. Tosin, jos nyt oikein muistan, siinä John sanoi, että vaahtosammuttimella suihkuttelu johtui ainoastaan siitä, että Jimillä oli tylsää ja tämä halusi vähän kujeilla. Mutta käsittääkseni Ray tunsikin Jimin vähän paremmin ja varmaankin tiesi hänen asioistaan enemmän. Hauskaahan näissä Doors-kirjoissa on se, että eri kirjoissa Jimin tempaukset ja niiden syyt ovat kuvattu aivan erilailla.
Hauskaa on myös se, että olin 100 %:n varma, että sieltä listasi kärkipäästä löytyy The Doors ja Rakkauden planeetta.
Ai näyistäkö se johtui? Joskus muinoin luin John Densmoren kirjan Doorsista ja siinä kerrottiin samaisesta tapahtumasta. Tosin, jos nyt oikein muistan, siinä John sanoi, että vaahtosammuttimella suihkuttelu johtui ainoastaan siitä, että Jimillä oli tylsää ja tämä halusi vähän kujeilla. Mutta käsittääkseni Ray tunsikin Jimin vähän paremmin ja varmaankin tiesi hänen asioistaan enemmän. Hauskaahan näissä Doors-kirjoissa on se, että eri kirjoissa Jimin tempaukset ja niiden syyt ovat kuvattu aivan erilailla.
Hauskaa on myös se, että olin 100 %:n varma, että sieltä listasi kärkipäästä löytyy The Doors ja Rakkauden planeetta.
Re: ALBUMS TOP 25 #2
Hehei, älköös unohtako Stefa ja The Rocker! Kiinnostaa jo vähän liikaa, mitä niistä kärkipäistä löytyy. Ja Hyrkanos & Darien, mites te? Ja kyllä muutkin vielä mahtuu!
-
The Rocker
- Viestit: 3325
- Liittynyt: Ma 20.08.2007 20:54
- Paikkakunta: Parkano
Re: ALBUMS TOP 25 #2
1. Slayer - Reign In Blood
IMO kaikkien aikojen paras levy. Kokonaisuutena toimiva. Biisimateriaali on loistavaa. Genrensä paras levy. Siis kyllä ihan oikeasti parempi kuin mikään mitä Metallica, Megadeth ja kumppanit ovat saaneet aikaiseksi. Myös ihan yleisesti paras metallilevy maailmassa. Mikään muu levy ei ole samanlainen malliesimerkki siitä mistä yhdessä genressä on kyse. Harmillisesti tämän levyn kuunneltuani mikään muu metallilevy ei saa aikaiseksi sitä täyteläisyyden tunnetta aikaiseksi.
Kun Angel of Death pyörähtää käyntiin tietää jo mistä tässä on kyse. Vauhtia ja mielipuolista sooloilua. Ja biisien inspiraatio on suoraan h**vetin esikartanoista. Piece By Piece ja Necrophobic vain lisäävät vauhtia kun sen luuli olleen jo idioottimaista. Mutta ei tämähän toimii kuin viskikola krapulassa. Hyvin. Ikävä kyllä tämän jälkeen hidastetaan tahtia jonkin verran muutaman kappaleen ajaksi. Toisaalta ihan hyvä muuten olisi sydänkohtaus lähellä. Tai ainakin niskojen lopullinen jumittuminen. Tietysti Altar of Sacrifice tuskin voi erityisen hitaaksi kappaleeksi haukkua. Jesus Saveskin jatkaa samalla täysin kelvollisella tahdilla. Varsinaiseen hidasteluun eksyttiin vasta kappaleella Criminally Insane, jonka alku on... piinaava. Mutta ei huonolla tavalla. Ei suinkaan. Se johtaa loistavasti tietä Reborniin, joka onkin paluu siihen tuttuun ja turvalliseen hakkaamiseen. Ja siitähän me kaikki pidämme
. Postmortemilla ollaankin sitten jo Grande Finalén lähettyvillä. Raining Blood on loistelias lopetus levylle. Maaginen. Eeppinen. Ja sairaan nopee. Todellinen klassikko levyn päätöksenä. Ei pelkoakaan mistään flopista loppuun. Tässä on kaikki se mitä tarvitaan.Levyhän saa siis täydet pisteet ja silkasta ylivoimaisuudestaan kaikkiin muihin levyihin vielä lisäpisteen. Et silleen.
"The only time success comes before work is in the dictionary."
"Legal interpretation takes place in a field of pain and death." -Robert Cover
Blogi (Päivitetty 12.05.2015)
Quidquid latine dictum sit, altum videtur.
"Legal interpretation takes place in a field of pain and death." -Robert Cover
Blogi (Päivitetty 12.05.2015)
Quidquid latine dictum sit, altum videtur.
Re: ALBUMS TOP 25 #2
Tällä kertaa en ole jättämässä tätä listaa kesken. Lupaan viedä tän ihan loppuun asti! Seuraavat kolme sijaa ennen grande finalea:
Sijat 4-2:
4. Protest the Hero - Fortress (2008)
Nohnoh, kyllä nyt vaan huomaa että lähestytään niitä kaikkien aikojen kovimpia levyjä. Protest the Heron Fortress on oiva esimerkki siitä. Sinänä hassu tarina tälläkin. Alun perin vihasin koko bändiä. Kuuntelin sen "Sequoia Thronen" ensimmäistä kertaa ja en voinut sietää Rody Walkerin erikoista ääntä. Loppujen lopuksi kuuntelin biisin jostain pakkomielteestä useampaan otteeseen ja sitten se tapahtui: tää paskahan paranee kuuntelemalla! Tuli sitten otettua koko Fortress albumi kuunteluun ja muutamien kuuntelujen jälkeen olin ihan täysin myyty. Niin perkeleen taitavasti alusta loppuun hiottu progelevy ties millä elementeillä höystettynä. Sairaita kitarakikkoja, hulluja bassoleikkejä ja Rody Walkerin ääni joka tosiaan on loppupeleissä tän vuosituhannen kovimpia laulajia. Muutama kuukausi ja naps, tulipahan bändi nähtyä ihan livenä. Suomessa. Nosturissa. Elokuu 2009. Aivan s****nan kova keikka. Ja juurikin Fortressin biisejä sieltä kuului ankarasti. Fortress ei sisällä huonoja biisejä. Se on alusta loppuun taattua Protest the Hero-kamaa. Kaikissa biiseissä on omat kiinnostavuutensa, oli kyseessä sitten erittäin kova aloitusbiisi "Bloodmeat" tai sitten tuo alienien invaasiosta kertova musavideo-biisi "Sequoia Throne". Fortress vei mut mukaansa hitaasti mutta varmasti. Pysyy varmaan ikuisesti mun top-listoilla. VÄHINTÄÄN kymmenen parhaan sijan joukossa.
3. Between the Buried and Me - Colors (2007)
Niin, kun kerran puhutaan vuosituhannen kovimmista progeyhtyeistä niin on BtBAM ehdottomasti niitä Mastodonin ja Protest the Heron ohella. BtBAM saa olla myös toinen bändi listallani jolla tosiaan on edustuksessa kaksikin levyä (toinen bändi oli Gojira, vielä näin muistivirkistyksenä). Colors on koko bändin täydellisin eepos, ja starttasi virallisesti bändin nykylinjan musiikissa. Aikaisempi Alaska oli vain pelkkä näyttö että "Hei me osataan soittaa monimutkasempaaki ku metalcorea" mutta Colorsissa ne viimeisetkin taidot tulivat esiin piilostaan. Viime top albumit-listalla muuan Mahti Ankka kiteytti koko Colors-levyn ihan uskomattoman hyvin ja voin yhtä hyvin lainata kyseisen lauseen siitä tekstistä:
2. Opeth - Ghost Reveries (2005)
Niin, ja progella jatketaan vielä. Opeth on aina ollut mielipiteitä jakava yhtye, olen tietty sitä porukkaa jotka bändiä rakastaa. Ghost Reveriesillä on erittäin tärkeä vaikutus oman musiikkimaun kehitykseen. Joskus levyn ilmestymisaikoina tän otin kuunteluun kun sattui löytymään äitini ex-miehen koneelta jonka musamaulla on ollut suuri vaikutus omaan. Tää oli aika erikoinen paketti sille yläasteikäselle metallipään alulle joka ei ollut tosiaan kuullut In Flamesia kovempaa settiä ikinä. Ghost Reveries jäi kiehtomaan ihan perkeleesti sen äänimaailman takia ja muutenkin pitkät biisit ei ollut aikasemmin tuttuja. Ja kyllä mä vaan rakastan Åkerfedtin ääntä, sekä örinää että puhdasta. Ja kyllä tää levy on yhtä kova kuin sillon junnuna, vielä kuuden vuoden jälkeenkin. Yhä edelleen se ainoa Opethin levy joka muhun kolahtaa alusta loppuun, muista en ole vieläkään ihan niin paljoa saanut irti. Ghost Reveriesissa on kaikki Opethin parhaat puolet ja jos tekisin top biisit-listan, olisi "The Grand Conjuration" aika saakelin korkeella listalla.
Sijat 4-2:
4. Protest the Hero - Fortress (2008)
Nohnoh, kyllä nyt vaan huomaa että lähestytään niitä kaikkien aikojen kovimpia levyjä. Protest the Heron Fortress on oiva esimerkki siitä. Sinänä hassu tarina tälläkin. Alun perin vihasin koko bändiä. Kuuntelin sen "Sequoia Thronen" ensimmäistä kertaa ja en voinut sietää Rody Walkerin erikoista ääntä. Loppujen lopuksi kuuntelin biisin jostain pakkomielteestä useampaan otteeseen ja sitten se tapahtui: tää paskahan paranee kuuntelemalla! Tuli sitten otettua koko Fortress albumi kuunteluun ja muutamien kuuntelujen jälkeen olin ihan täysin myyty. Niin perkeleen taitavasti alusta loppuun hiottu progelevy ties millä elementeillä höystettynä. Sairaita kitarakikkoja, hulluja bassoleikkejä ja Rody Walkerin ääni joka tosiaan on loppupeleissä tän vuosituhannen kovimpia laulajia. Muutama kuukausi ja naps, tulipahan bändi nähtyä ihan livenä. Suomessa. Nosturissa. Elokuu 2009. Aivan s****nan kova keikka. Ja juurikin Fortressin biisejä sieltä kuului ankarasti. Fortress ei sisällä huonoja biisejä. Se on alusta loppuun taattua Protest the Hero-kamaa. Kaikissa biiseissä on omat kiinnostavuutensa, oli kyseessä sitten erittäin kova aloitusbiisi "Bloodmeat" tai sitten tuo alienien invaasiosta kertova musavideo-biisi "Sequoia Throne". Fortress vei mut mukaansa hitaasti mutta varmasti. Pysyy varmaan ikuisesti mun top-listoilla. VÄHINTÄÄN kymmenen parhaan sijan joukossa.
3. Between the Buried and Me - Colors (2007)
Niin, kun kerran puhutaan vuosituhannen kovimmista progeyhtyeistä niin on BtBAM ehdottomasti niitä Mastodonin ja Protest the Heron ohella. BtBAM saa olla myös toinen bändi listallani jolla tosiaan on edustuksessa kaksikin levyä (toinen bändi oli Gojira, vielä näin muistivirkistyksenä). Colors on koko bändin täydellisin eepos, ja starttasi virallisesti bändin nykylinjan musiikissa. Aikaisempi Alaska oli vain pelkkä näyttö että "Hei me osataan soittaa monimutkasempaaki ku metalcorea" mutta Colorsissa ne viimeisetkin taidot tulivat esiin piilostaan. Viime top albumit-listalla muuan Mahti Ankka kiteytti koko Colors-levyn ihan uskomattoman hyvin ja voin yhtä hyvin lainata kyseisen lauseen siitä tekstistä:
En ihan oikeasti pysty tuon paremmin Colorsista mitään sanomaan. Mahti Ankka sai sen parhaiten sanotuksi. Juurikin nuo syyt sai mut ihastumaan koko bändiin. Ja hyvää tavaraa bändi puskee ulos Colorsin jälkeenkin, mutta Colors on aina ikuisesti se ykkönen.Mahti Ankka kirjoitti:Colors edustaa musiikillista luovuutta mahtavimmillaan. Tämän levyn voisi niputtaa kepeästi proge metallin lokeroon, vaikka todellisuudessa metalli on vain yksi tämän levyn useista tyyleistä. Tämä ei ole kokeellista metallia vaan musiikkia, jossa yhdistyy Radioheadin kaltainen alternative, Pink Floydin psykedeelinen proge, Mike Pattonin tarttuva kokeellisuus, Metallican 80-luvun uhma, Devin Townsendin luova hulluus, Deathin/Carcassin melodinen death metal ja Panteran groove. Siinä on jo melkoinen paketti hallittavaksi, mutta jollain käsittämättömällä tavalla BTBAM pitää kokonaisuuden hallussa niin käsittämättömän hienosti, että ihan sanattomaksi jää.
2. Opeth - Ghost Reveries (2005)
Niin, ja progella jatketaan vielä. Opeth on aina ollut mielipiteitä jakava yhtye, olen tietty sitä porukkaa jotka bändiä rakastaa. Ghost Reveriesillä on erittäin tärkeä vaikutus oman musiikkimaun kehitykseen. Joskus levyn ilmestymisaikoina tän otin kuunteluun kun sattui löytymään äitini ex-miehen koneelta jonka musamaulla on ollut suuri vaikutus omaan. Tää oli aika erikoinen paketti sille yläasteikäselle metallipään alulle joka ei ollut tosiaan kuullut In Flamesia kovempaa settiä ikinä. Ghost Reveries jäi kiehtomaan ihan perkeleesti sen äänimaailman takia ja muutenkin pitkät biisit ei ollut aikasemmin tuttuja. Ja kyllä mä vaan rakastan Åkerfedtin ääntä, sekä örinää että puhdasta. Ja kyllä tää levy on yhtä kova kuin sillon junnuna, vielä kuuden vuoden jälkeenkin. Yhä edelleen se ainoa Opethin levy joka muhun kolahtaa alusta loppuun, muista en ole vieläkään ihan niin paljoa saanut irti. Ghost Reveriesissa on kaikki Opethin parhaat puolet ja jos tekisin top biisit-listan, olisi "The Grand Conjuration" aika saakelin korkeella listalla.
Re: ALBUMS TOP 25 #2
Stefan ykköstä odotellessa.
Re: ALBUMS TOP 25 #2
Noniin, jos vihdoinkin postaisi sen viimeisenkin sijan. Ensin pienenä recappina listanumerot 25-2 ja sitten pamahtaa ykkönen.
25. City and Colour - Sometimes (2005)
24. Converge - Axe To Fall (2009)
23. Misfits - American Psycho (1997)
22. Raised Fist - Sound of the Republic (2006)
21. Between the Buried and Me - The Great Misdirect (2009)
20. Circle of Contempt - Artifacts in Motion (2009)
19. Parkway Drive - Killing With a Smile (2005)
18. The Faceless - Planetary Duality (2008)
17. Animals As Leaders - Animals As Leaders (2009)
16. The Chariot - Wars and Rumors of Wars (2009)
15. The Acacia Strain - Wormwood (2010)
14. Kylesa - Static Tensions (2009)
13. Gojira - The Way of All Flesh (2008)
12. Pyhimys - Salainen Maailma (2007)
11. Machinae Supremacy - Overworld (2008)
10. SikTh - Death of a Dead Day (2006)
9. Dream Theater - Train of Thought (2004)
8. The Devin Townsend Band - Synchestra (2006)
7. Porcupine Tree - In Absentia (2001)
6. Gojira - From Mars To Sirius (2005)
5. Mastodon - Crack The Skye (2009)
4. Protest the Hero - Fortress (2008)
3. Between the Buried and Me - Colors (2007)
2. Opeth - Ghost Reveries (2005)
Ja ykköseksi pamahtaa....
1. Misery Signals - Controller (2008)
Noniin, siinä se on. Olen tätä joskus musatopiikissa huutanut ennenkin, mutta mitä todennäköisemmin kukaan ei muista: Kun minulta kysytään mikä on paras metalcore-levy mitä maailmassa on tehty, on vastauksena varmaan aina Misery Signalsin Controller. Se erottaa itsensä hyvin metalcoren harmaasta massatuotannosta, se herättää minussa suuresti erilaista tunteita, sen soundimaailma on kaunis ja agressiivinen samanaikaisesti. Ja tosiaan, olen sitä mieltä että soundit on uskomattoman hyvin tuotettu, ja onhan tuottajan pallilla itse Devin Townsend. Jokainen biisi on mahtava. Levyn jaksaa kuunnella aina alusta loppuun ilman mitään valittamista ja levy jaksaa vakuuttaa joka kerta. Se vie aina mukaansa. Ja mikäli tuo metalcore-sana tuossa pelottelee niin turhaan. Misery Signals on koko harmaan tuotannon parhaimmistoa, eikä ole ihan mitään perinteistä kamaa. Siinä on todella paljon teknisiä vaikutteita aina Meshuggahista Devin Townsendiin, ja fiilistelymeininiä Thricen tyyliin (mikäli Thrice ei ole tuttu niin tsekatkaa, hyvää progerokkia). Pakko vielä antaa krediittiä itse laulaja Karl Schubachille, jonka aggressiivinen huuto on ihan uskomatonta. Siis ihan oikeasti, Schubach on kenties yksi parhaimpia vokalisteja nykypäivänä, koska hän oikeasti kuulostaa siltä että kaikki vedetään niin tunteella. Mutta tosiaan, kyseessä ei ole perusmetalcorea vaan pääpaino on enemmän progemmassa, teknisessä metallissa. Bändin olen myös päässyt todistamaan livenä, ja se oli upea kokemus. Kun otetaan huomioon että bändi ei ollut nukkunut lähes 24 tuntiin lainkaan ja olivat matkustaneet suoraan Kreikasta Suomen maille. Kaikesta väsymyksestä huolimatta bändi teki kaikkensa saadakseen loistavan keikan aikaiseksi. Elämäni parhaimpia hetkiä oli päästä juttelemaan herra Schubachin kanssa. Kuvankin sain, mutta koneen hajoiltua joskus vuosi sitten katosi sekin johonkin bittiavaruuteen
Onhan Schubach niitä laulajia, jotka saivat mutkin innostumaan kyseisestä hommasta. Anyways, jauhan taas niin paljon turhaa paskaa että yhteenvetona vielä: Maailman paras levy mihin en kyllästy varmaan koskaan. Samalla niitä bändejä mitkä oikeasti erottuvat metalcoren massasta ihan oikeasti. Give it a chance
25. City and Colour - Sometimes (2005)
24. Converge - Axe To Fall (2009)
23. Misfits - American Psycho (1997)
22. Raised Fist - Sound of the Republic (2006)
21. Between the Buried and Me - The Great Misdirect (2009)
20. Circle of Contempt - Artifacts in Motion (2009)
19. Parkway Drive - Killing With a Smile (2005)
18. The Faceless - Planetary Duality (2008)
17. Animals As Leaders - Animals As Leaders (2009)
16. The Chariot - Wars and Rumors of Wars (2009)
15. The Acacia Strain - Wormwood (2010)
14. Kylesa - Static Tensions (2009)
13. Gojira - The Way of All Flesh (2008)
12. Pyhimys - Salainen Maailma (2007)
11. Machinae Supremacy - Overworld (2008)
10. SikTh - Death of a Dead Day (2006)
9. Dream Theater - Train of Thought (2004)
8. The Devin Townsend Band - Synchestra (2006)
7. Porcupine Tree - In Absentia (2001)
6. Gojira - From Mars To Sirius (2005)
5. Mastodon - Crack The Skye (2009)
4. Protest the Hero - Fortress (2008)
3. Between the Buried and Me - Colors (2007)
2. Opeth - Ghost Reveries (2005)
Ja ykköseksi pamahtaa....
1. Misery Signals - Controller (2008)
Noniin, siinä se on. Olen tätä joskus musatopiikissa huutanut ennenkin, mutta mitä todennäköisemmin kukaan ei muista: Kun minulta kysytään mikä on paras metalcore-levy mitä maailmassa on tehty, on vastauksena varmaan aina Misery Signalsin Controller. Se erottaa itsensä hyvin metalcoren harmaasta massatuotannosta, se herättää minussa suuresti erilaista tunteita, sen soundimaailma on kaunis ja agressiivinen samanaikaisesti. Ja tosiaan, olen sitä mieltä että soundit on uskomattoman hyvin tuotettu, ja onhan tuottajan pallilla itse Devin Townsend. Jokainen biisi on mahtava. Levyn jaksaa kuunnella aina alusta loppuun ilman mitään valittamista ja levy jaksaa vakuuttaa joka kerta. Se vie aina mukaansa. Ja mikäli tuo metalcore-sana tuossa pelottelee niin turhaan. Misery Signals on koko harmaan tuotannon parhaimmistoa, eikä ole ihan mitään perinteistä kamaa. Siinä on todella paljon teknisiä vaikutteita aina Meshuggahista Devin Townsendiin, ja fiilistelymeininiä Thricen tyyliin (mikäli Thrice ei ole tuttu niin tsekatkaa, hyvää progerokkia). Pakko vielä antaa krediittiä itse laulaja Karl Schubachille, jonka aggressiivinen huuto on ihan uskomatonta. Siis ihan oikeasti, Schubach on kenties yksi parhaimpia vokalisteja nykypäivänä, koska hän oikeasti kuulostaa siltä että kaikki vedetään niin tunteella. Mutta tosiaan, kyseessä ei ole perusmetalcorea vaan pääpaino on enemmän progemmassa, teknisessä metallissa. Bändin olen myös päässyt todistamaan livenä, ja se oli upea kokemus. Kun otetaan huomioon että bändi ei ollut nukkunut lähes 24 tuntiin lainkaan ja olivat matkustaneet suoraan Kreikasta Suomen maille. Kaikesta väsymyksestä huolimatta bändi teki kaikkensa saadakseen loistavan keikan aikaiseksi. Elämäni parhaimpia hetkiä oli päästä juttelemaan herra Schubachin kanssa. Kuvankin sain, mutta koneen hajoiltua joskus vuosi sitten katosi sekin johonkin bittiavaruuteen
Onhan Schubach niitä laulajia, jotka saivat mutkin innostumaan kyseisestä hommasta. Anyways, jauhan taas niin paljon turhaa paskaa että yhteenvetona vielä: Maailman paras levy mihin en kyllästy varmaan koskaan. Samalla niitä bändejä mitkä oikeasti erottuvat metalcoren massasta ihan oikeasti. Give it a chance Re: ALBUMS TOP 25 #2
Nyt tulee pientä analyysiä tästä topiikista.
Kaikki veti kunnialla loppuun asti. Paitsi Hyrkanos, joka ei edes aloittanut!
Sitä lukuunottamatta hieno suoritus, vaikkei tässä nyt hirveän montaa osaanottajaa ollutkaan. Eldomon lista oli lähimpänä omia musiikkimieltymyksiäni ja sieltä löytyi jopa muutamia suosikkejani, kuten Weezer, Joy Division ja tietty uusi mieltymykseni Pink Floyd. On se "Echoes" kyllä aivan tajuttoman kova teos! Muuten en olekaan Meddleä (vielä) kuunnellut.
Ravenwoodin ja Stefan musamaut on havaittu melko samanlaisiksi. Minulle ei kyllä listoistanne valitettavasti oikein mitään löytynyt. Mastodon vaikuttaa aina hiton mielenkiintoiselta yhtyeeltä, kun siitä lukee, mutta esimerkiksi se levyraadissa ollut biisi ei iskenyt minuun sitten laisinkaan. Voinhan minä vielä yrittää. Lupaan ainakin tuohon Stefan ykköseen tutustua. Oli tuo lopun "Give it a chance" -heitto sen verran symppis. Between The Buried And Men Colors vaikutta myös kivalta. Sitäkin aion kuunnella. Metallica taas on semmoinen yhtye, että jos sitä ei ole koskaan kuunnellut, niin tässä vaiheessa tutustuminen ei ole edes vaihtoehto.
The Rockerin listalta bongailin valopilkkuja muutaman kipaleen. Oli King Crimsonia, The Nationalia(!), Beatlesiä ja Slayer. Wankien pnuk-lista oli aika karu, sielläkin kovia tapauksia, muun muassa Descendents, Screeching Weasel, Andrew Jackson Jihad ja tietty The Clash.
Ei kai tässä tällä erää muuta. Ens kerralla sitten top 50 biisit, eikös? Niin, ja Hyrkanoksen lista olisi kyllä oikeasti mielenkiintoinen. Vai vetikö se ihan tosissaan ragequitit..?
Kaikki veti kunnialla loppuun asti. Paitsi Hyrkanos, joka ei edes aloittanut!
Sitä lukuunottamatta hieno suoritus, vaikkei tässä nyt hirveän montaa osaanottajaa ollutkaan. Eldomon lista oli lähimpänä omia musiikkimieltymyksiäni ja sieltä löytyi jopa muutamia suosikkejani, kuten Weezer, Joy Division ja tietty uusi mieltymykseni Pink Floyd. On se "Echoes" kyllä aivan tajuttoman kova teos! Muuten en olekaan Meddleä (vielä) kuunnellut.Ravenwoodin ja Stefan musamaut on havaittu melko samanlaisiksi. Minulle ei kyllä listoistanne valitettavasti oikein mitään löytynyt. Mastodon vaikuttaa aina hiton mielenkiintoiselta yhtyeeltä, kun siitä lukee, mutta esimerkiksi se levyraadissa ollut biisi ei iskenyt minuun sitten laisinkaan. Voinhan minä vielä yrittää. Lupaan ainakin tuohon Stefan ykköseen tutustua. Oli tuo lopun "Give it a chance
" -heitto sen verran symppis. Between The Buried And Men Colors vaikutta myös kivalta. Sitäkin aion kuunnella. Metallica taas on semmoinen yhtye, että jos sitä ei ole koskaan kuunnellut, niin tässä vaiheessa tutustuminen ei ole edes vaihtoehto.The Rockerin listalta bongailin valopilkkuja muutaman kipaleen. Oli King Crimsonia, The Nationalia(!), Beatlesiä ja Slayer.
Wankien pnuk-lista oli aika karu, sielläkin kovia tapauksia, muun muassa Descendents, Screeching Weasel, Andrew Jackson Jihad ja tietty The Clash.Ei kai tässä tällä erää muuta. Ens kerralla sitten top 50 biisit, eikös? Niin, ja Hyrkanoksen lista olisi kyllä oikeasti mielenkiintoinen. Vai vetikö se ihan tosissaan ragequitit..?
Re: ALBUMS TOP 25 #2
Fletchin kannattaa kyllä tutustua Mastodoniin. Seuraava kuva osoittaa hyvin mitä itse koin viime syksynä tutustuessani kyseiseen orkesteriin:
Top50 biisilistalle
ainakin tästä suunnasta.
- Spoiler: näytä
Top50 biisilistalle
ainakin tästä suunnasta.
-
The Rocker
- Viestit: 3325
- Liittynyt: Ma 20.08.2007 20:54
- Paikkakunta: Parkano
Re: ALBUMS TOP 25 #2
Joko taas?Coca kirjoitti:Otettaisko uusiksi?
"The only time success comes before work is in the dictionary."
"Legal interpretation takes place in a field of pain and death." -Robert Cover
Blogi (Päivitetty 12.05.2015)
Quidquid latine dictum sit, altum videtur.
"Legal interpretation takes place in a field of pain and death." -Robert Cover
Blogi (Päivitetty 12.05.2015)
Quidquid latine dictum sit, altum videtur.
Re: ALBUMS TOP 25 #2
Joo! Onhan tän päättymisestä jo reilu tovi!
WrestlingAlertin seuraava kehäpsykologi
-
The Rocker
- Viestit: 3325
- Liittynyt: Ma 20.08.2007 20:54
- Paikkakunta: Parkano
Re: ALBUMS TOP 25 #2
Voisi sitä kai laittaa taas 24 levyä järjestykseen. Olisihan se varmaan ihan hauskaakin.Coca kirjoitti:Joo! Onhan tän päättymisestä jo reilu tovi!
"The only time success comes before work is in the dictionary."
"Legal interpretation takes place in a field of pain and death." -Robert Cover
Blogi (Päivitetty 12.05.2015)
Quidquid latine dictum sit, altum videtur.
"Legal interpretation takes place in a field of pain and death." -Robert Cover
Blogi (Päivitetty 12.05.2015)
Quidquid latine dictum sit, altum videtur.
-
valkopeura
- Viestit: 610
- Liittynyt: To 13.04.2006 21:24
Re: ALBUMS TOP 25 #2
Onpas Stefan Top levylista yököttävä näin paatuneen elitistin silmin. Hirveä määrä modernia metallia ja niin "syvää" Proge metallia.
Darien Fawks kirjoitti:Kappas, Mr.Off Topic kävi ulostamassa oikein kunnolla tänne ketjuun. Ihan pakarat heiluivat sitä tehdessä.
Re: ALBUMS TOP 25 #2
Wadap? Lähtisikö jengiä messiin? Itse kasailin jo jotain listan tynkää ja sain haalittua ne 25 albumia kasaan. Tuntuu silti jotenkin, ettei tuo lista ole vielä ihan minun näköiseni, joten varmasti viilailen sitä vielä. Pistetäänkö projektille kokonaan oma aihe pystyyn, vai julkaisenko blogini puolella?
WrestlingAlertin seuraava kehäpsykologi
-
The Rocker
- Viestit: 3325
- Liittynyt: Ma 20.08.2007 20:54
- Paikkakunta: Parkano
Re: ALBUMS TOP 25 #2
Ehkä tälle voisi topicinkin pistää. Jos tähän tulee enemmän ihmisiä kuin kaksi.Coca kirjoitti:Wadap? Lähtisikö jengiä messiin? Itse kasailin jo jotain listan tynkää ja sain haalittua ne 25 albumia kasaan. Tuntuu silti jotenkin, ettei tuo lista ole vielä ihan minun näköiseni, joten varmasti viilailen sitä vielä. Pistetäänkö projektille kokonaan oma aihe pystyyn, vai julkaisenko blogini puolella?
"The only time success comes before work is in the dictionary."
"Legal interpretation takes place in a field of pain and death." -Robert Cover
Blogi (Päivitetty 12.05.2015)
Quidquid latine dictum sit, altum videtur.
"Legal interpretation takes place in a field of pain and death." -Robert Cover
Blogi (Päivitetty 12.05.2015)
Quidquid latine dictum sit, altum videtur.
Re: ALBUMS TOP 25 #2
Vahva ehkä mukaanlähtöön. Tosin, jollain teemalla lähden mukaan, jos lähden. Ultimate top25 ei vaan toimi nyt.
\____0___/
Re: ALBUMS TOP 25 #2
Jos vaikka rajailtaisiin tekeleet vuoden mukaan? Esimerkiksi vuosituhannen vaihteesta ylöspäin kohti nykypäivää?
WrestlingAlertin seuraava kehäpsykologi
Re: ALBUMS TOP 25 #2
Nääh, avoimena vaan. Jokainen voi sitten itse päättää ottaako jotain rajoituksia mukaan vai ei. Itse suunnittelin alustavasti TOP 25: Vaikutuksen Alaisena - listausta.Coca kirjoitti:Jos vaikka rajailtaisiin tekeleet vuoden mukaan? Esimerkiksi vuosituhannen vaihteesta ylöspäin kohti nykypäivää?
\____0___/
Re: ALBUMS TOP 25 #2
Edelliseen listaukseen ajattelin lähteä mukaan, mutta en saanut kunnon järjestystä aikaiseksi, mutta josko tänä vuonna paremmalla onnella sitten.