ALBUMS TOP 25 #2

[Fletch]

Nyt kun illat pimenee ja syysloma alkaa, niin on hyvä aloittaa listaaminen. Ja onhan tästä tullut toiveita jo yv:lläkin!

Vanhasta topicista on hyvä kopsata ohjeistus.

"Ideana olisi siis listata 25 itselleen merkittävintä/parasta musiikkialbumia.

Liikkeelle lähdettäisiin siten, että ensimmäisellä viikolla jokainen julkaisee 9 albumia perusteluineen listansa loppupäästä, toisella viikolla 7, kolmannella viisi, neljännellä kolme ja viimeisellä sen kaikkein parhaimman.

Viikko 1: 9 albumia
Viikko 2: 7 albumia
Viikko 3: 5 albumia
Viikko 4: 3 albumia
Viikko 5: 1 albumia"

Ilmoittautukaa!

[Ravenwood]

I'm in! Millonkas meinasit et alotetaan?

[Fletch]

Joo, sen unohdin sanoa. Meinasin, että nyt seuraavalla viikolla jo aloteltaisi.

[The Rocker]

Mukana ollaan. Eiköhän sitä viikonloppuna saa jonkinnäköistä listaa valmiiksi, etenkin kun alustava lista on jo valmiina.

[Stefa]

Mukana!

[Hyrkanos]

Yhdeksän esseetä pitäisi kirjoittaa 3-10 päivässä. Out

EDIT: Ympäripuhuttu ja mukana mutta myöhässä

[eldomo]

Mukana tottakai

[Ravenwood]

Listaa tulee loppuviikosta, mahdollisesti. Aattelinpahan vaan ilmottaa et mukana ollaan vieläkin.

[Fletch]

Nonnii, meitsi alottaa.

25. Vibrakööri – Pidemmän kaavan mukaan (2006)


Vibrakööri on vekkulilla nimellä varustettu yhtye, joka vaikutti '90-luvun alkupuolelta ainakin 2006 vuoteen saakka (en siis tiedä, miten on jatkanut tämän albumin jälkeen), muttei käsittääkseni ole kuitenkaan noussut mitenkään kummemmin kansan suosioon. 'Kööriä on vaikea luokitella mihinkään tiettyyn tyylilajiin sillä se on yhdistellyt mm. rockia, jazzia, reggaetä, skata.

Pidemmän kaavan mukaan on todella hyväntuulinen albumi, joka lähtee käyntiin lyhyellä reggae-tyylisellä instrumentaalilla ”Taikuri Tupolev”, jonka jälkeen siirrytään hiukan samoihin tunnelmiin hellyyttävän ska-kipaleen ”Outo kuu” merkeissä. ”Parkettien partaveitsi” on mukava tanssifiilistä nostava biisi, joka jatkaa iloista tunnelmaa. Albumin kohokohta on nopetempoinen nimikkokappale, joka nöyrästi tai vähemmän nöyrästi kertoo täydellisesti eletystä elämästä. Levyllä on myös muutama haikeampi tapaus, mahtava ”Marraskuu ja uusikuu” sekä kauniisiin tunnelmiin levyn päättävä biisi ”Kallio kukkii”. Myös ”Mao tulee käymään” ja jopa nimikkokappaletta musiikillisesti kiihkeämpi ”Rautahannele” ovat mainitsemisen arvoisia.

Jos sinulla on huono päivä, niin hanki Pidemmän kaavan mukaan ja iske soimaan. Toimii vallan mainiosti nostamaan suupieliä ylöspäin. Hieno levy.

24. Magazine – Secondhand Daylight (1979)


Tällä sijalla oli alunperin Kentin Vapen och ammunition, mutta tajusin, ettei se albumi olekaan minulle vielä tarpeeksi tuttu. Ruotsalaisesta melankoliasta siirryttiinkin siis englantilaiseen post-punkiin. Secondhand Daylight eroaa kuulemma Magazinen muusta tuotannosta olemalla vaikeampi ja koleampi tyyliltään. Tämä on itse asiassa ainoa Magazinen albumi, jota olen kuunnellut, mutta voin hyvin uskoa tuon väitteen olevan totta. On tämä kyllä koleaa, juuri sopivaa musaa näin syksyyn, ja outoa, mutta ennen kaikkea innovatiivistä. Secondhand Daylightista voi todella sanoa, että se oli aikaansa edellä.

Ensimmäinen biisi ”Feed The Enemy” on hidas ja paikoittain jopa hiukan pelottava. ”Rhythm Of Crueltyn” analoginen kosketinsoitto toimii törkeän hyvin. ”I Wanted Your Heart” on sekaisissa tunteissa tulkittu hassu laulu rakkaudesta, jossa laulaja ei saa vastarakkautta. Sitten on vähän ehkä joukkoon sopimaton ja ahdistava, mutta silti toimiva instrumentaali ”The Thin Air”, jota seuraa kaunis ”Back To Nature”. Levyn päättääkin sitten, no, erilainen balladi, ”Permafrost”.

23. Tim Buckley – Greetings From L.A. (1972)


Jeff Buckley oli kova, mutta isä > poika. Ainakin tässä tapauksessa. Tim Buckleyn seitsemäs albumi Greetings From L.A. tihkuu jazzia, funkia, R&B:tä ja seksiä. Ja viimeksi mainittua paljon. Levyn teema ja Tim Buckley modernin miehekäs ääni sopivat yhteen täydellisesti.

Levy alkaa pianoilla ja trumpeteilla kipaleessa ”Move With Me”, jossa Buckley tarinoi seksisuhteestaan naimisissa olevaan naiseen. Lopulta mies kävelee huoneeseen ja murtaa jok'ikisen luun Timin kehosta. ”Get On Topissa” on viittauksia oraaliseksiin ja sängyt narisee. Ainiin, ja lopussa on myös vähän aiemmasta Starsailor-albumista tuttua joglausta. Tempo hiukan hiljenee tuskaisessa jousien säestämässä ”Sweet Surrenderissa”, jossa liian vanhan ja kokeneen naisen pauloihin joutunut laulaja pettää naistaan, koska haluaa saada rakastelun tuntumaan taas uudelta. Tuo ulina on kyllä jotain niin hienoa. Sitten on vielä naisten metsästystä taksin kyydissä öisessä kaupungissa, vanhojen ja viattomien seksikokemusten muistelua ja hekumointia. Tim Buckleyllä oli kyllä yksi parhaista lauluäänistä ikinä.

22. Johnny Winter – Still Alive and Well (1973)


Johnny Winter – kaikkien aikojen kovin kitaristi. Ei ehkä objektiivisesti, mutta minulle. Johnny Winter – jo tuo nimi on jo niin tajuttoman siisti. Tutustuin Winteriin isäni, jonka suosikkiartisti mies on ollut jo vuosikymmenten ajan, kautta. Kaverin ensimmäinen albumi valmistui vuonna 1967 ja viimeisin viime kuussa. Ura on siis kestänyt jo liki 50 vuotta Hieno mies.

Blues-henkisesti Still Alive And Wellillä ei ole paljoa omia biisejä. Kipaleita on lainattu muun muassa Rick Derringeriltä, Joe Cranelta ja Rollareilta. Itse asiassa albumilla on vain kaksi Johnnyn omaa biisiä. Energinen ”Rock Me Baby” on varmaan levyn bluesmaisin sekä loistava avausraita. ”Can't You Feel It” rokkaa kovaa, jonka jälkeen tulee levyn balladi ”Cheap Tequila”. ”All Tore Down” on kaikista hienoin ja nimenomaan kirjaimellisesti kovin biisi. A-puolen viimeinen, ”Rock & Roll” on Johnnyn omista biiseista ensimmäinen ja tämäkin rokkaa kovaa ja Slide-kitaran käyttö on todella viihdyttävää. Loppupuoliskolta löytyy esimerkiksi hidastempoisempi ”Ain't Nothing To Me”, jota kuunnellessa voi elävästi kuvitella tilanteen, jossa itsetuhoinen ja alakuloinen mies lähtee iskemään varattua naista.

Johnny Winter oli '70-luvun alussa pääsemässä vieroituksesta pois käsittääkseni suuren huumekierteen jälkeen, ja sen huomaa Still Alive And Wellistä. Varsinkin Rick Derringerin Johnny mielessään kirjoittamassa nimikkokappaleessa. Johnnyn räsöinen ääni on ollut hiukan kiistanalainen aihe, jotkut rakastaa, jotkut vihaa. Minusta se on mitä mainioin.

21. Sonic Youth – Goo (1990)


Ja taitavalla kitaroinnilla jatketaan. Sonic Youth on vaihtoehtorockia parhaimmillaan, hakkaa kaikenmaailman nirvanat ja dinosaur juniorit 100-0. Sonic Youthin musa on vaikeammin lähestyttävää kuin edellä mainittujen ja vaatii kärsivällisyyttä. Täytyy myöntää, että joskus SY:n kera on mennyt hermot. Tätä yhtyettä kannattaa aina kuunnella kunnon kaiuttimilla tai korvakuulokkeilla, että koko äänimaailmasta saa selvää.

Goo on SY:n ensimmäinen isolle levy-yhtiölle levytetty albumi ja sen huomaa ehkä lauluosuuksista, mutta monimutkainen instrumentaatio jatkaa vanhaan tapaansa. Rehellisesti täytyykin sanoa, että eniten minua tässä albumissa kiehtoo laulu ja paikoittain salaperäiset lyriikat, jotka ovat parhaimmillaan ”Diry Bootsissa”, levyraatiin postaamassani ”Disappearerissa” ja ”Cindarella's Big Scoressa”. Myös tajuntaa, vahvistimia ja kajareita räjäyttävä ”Mildred Pierce” kuuluu suosikkeihini. Goo on mahtava kokonaisuus ja jopa ilman ärsyttävää ”My Friend Goota” albumi ei olisi sama.

Sonic Youthista on vaikea kirjoittaa. En tiedä onko Goo kovinkaan hyvä tapa tutustua bändin tuotantoon. Kuuntele ainakin ”Dirty Boots” ja tee miten parhaaksesi näet.

20. Tehosekoitin – Varoittava esimerkki (1998)


Paljon kivoja tai vähemmän kivoja muistoja... Teharit ovat varmasti kaikille tuttuja. Itselleni tosin vain tämän vuonna 1998 julkaistun albumin kautta. Varoittavan esimerkin lisäksi en ole varmaankaan uskaltanut kokeilla muuta Tehosekoittimen tuotantoa sillä tämä on niin uskomattoman kova levy, ja pelkään, etteivät pojat ole muulloin päässeet näin korkealle tasolle.

Varoittava esimerkki toimii täydellisesti. Siinä on kiven kovaa rockia, esimerkiksi biiseissä ”Fiksu ja kypsä”, ”Susanna” ja ”Pikku-narttu”, jota sitten onnistuneesti kompensoi herkät ja kauniit veisut, kuten ”Pakko päästä pois”, ”Ei enempää blues, ei enempää down” ja ”Syksy saapuu”. Yhdistelmä vailla vertaa! Ja sitten vielä paras Suomessa tehty biisi. Ikinä. ”Luulen niin”. Joku muistaakseni juuri vanhan WA:n ALBUMS TOP 25 -ketjussa sanoi, että kesti kauan ennen kuin tämä avautui, mutta kun se tapahtui, fiilis oli euforinen. Minulle kävi täysin samoin. Usein populaari-biisissä ensimmäiset säkeistöt tuovat esiin ongelman ja viimeinen säkeistö ratkaisun. ”Luulen niin” -teoksessa ensin tuodaan ongelma, sitten kiusoitellaan ratkaisulla, mutta lopulta palataan taas ongelmaan – elämän turhuuteen.

Vielä sen verran mainitsen, että instumenttien aatelisto eli viulut jäävät tästä myös todella hyvin mieleen.

19. Bob Dylan – The Freewheelin' Bob Dylan (1963)


Ei voi olla positiivista musiikkilistausta, josta ei löytyisi Bob Dylanin nimeä. The Freewheelin' Bob Dylan on Dylanin toinen albumi, ja se nosti miehen suuren yleisön suosioon. Se on myös ensimmäinen Dylan-albumi, johon minä tutustuin.

Tällä levyllä ei kovin monipuolista musisointia kuulla, pääosin vain akustista kitaraa ja huuliharppua, mutta Dylanin vakuuttava lauluääni ja merkittävät sanoitukset eivät muuta tarvitsekaan. Teema Freewheelinillä on aikalailla yhteiskunnallinen muutos, aiheina muun muassa sota ja kurjuus. Mutta löytyy myös rakkauslauluja. Bob Dylan on aina ollut todella hyvä tarinankertoja ja sen huomaa kyllä heti tästäkin albumista. Myös huumoria osataan käyttää juuri oikein. Levyn aloitusbiisi on yksi maailman tunnetuimmista veisuista ”Blowin' In The Wind”. Oma suosikkini albumilta on absurdi ”Talking World War III Blues”.

18. Pell Mell – Marburg (1972)


Pell Mell oli saksalainen progressiivista ja klassista rockia soittava yhtye, jonka debyyttialbumi Marburg on. Albumi on käsittääkseni LP:nä harvinaista herkkua, mutta allekirjoittaneen levyhyllystä se löytyypi.

Marburg on sellainen albumi, että jos olisin tuntenut tämän pidemmän aikaa, niin se olisi luultavasti listallani monta pykälää korkeammalla. Itselleni siis aika tuore tapaus vielä. Albumilla on vain viisi kappaletta. A-puolelta löytyy hieno aloitusraita ”The Clown And The Queen”, huiluin sekä viuluin soitettu mestariteos, jonka introssa kuullaan myös linnun viserrystä, instrumentaali ”Moldau” ja lupaavalla alulla varustettu ”Friends”, joka loppua kohden vie albumia mystisempään suuntaan. ”Friendsin” loppuosassa on myös mahtavaa kitarointia. B-puolen avaa eeppinen ja paljon klassisia vivahteita omaava ”City Monsters”, josta päästäänkin sitten Marburgin viimeiseen ja kovimpaan, ”Aloneen”. Viulut kuulostavat aivan tajuttoman hyvältä niin (varsinkin) ”Alonessa” kuin koko albumilla. Kyllä ne saksalaiset osaavat/(osasivat) tuon progen.

17. Dave Lindholm – Vanha & uusi romanssi (1979)


Suomen Bob Dylan listalla korkeammalla kuin se alkuperäinen. Näin se menee. Isokynä taitaa olla Suomen paras kitaristi-laulaja-lauluntekijä. Tuo Daven matala ääni, joka tulkitsee stadin slangilla näitä lauluja on parasta. Tuohon vielä lisätään pieni kaiku, niin kyllä toimii. Ja nuo sanavalinnat ovat huikeita. Jos pitäisi suomentaa ”I'm back now honey”, niin ei varmaan kellään tulisi mieleen sanoa sitä kuin Dave: ”nyt oon takasin, hunaja”. Vanhan & uuden romanssin biisien sanoitukset kuulostavat kyllä muutenkin välillä siltä, kuin ne olisi käännetty suoraan joistain englanninkielisistä folk-kipaleista suomen kielelle. '70-luvun Suomessa, varsinkin Helsingissä, tämä oli varmasti uutta ja hienoa. Ja on se vieläkin. Erityismaininnat vielä biiseille ”Nämä yöt”, ”Joo, joo, mä rakastan sua”, ”Miss mun rakkaus uinuu? / Nyt” ja ”Vanha & uusi romanssi”.

Muut mukaan kanssa, viikko loppuu jo kohta!

EDIT:

EDIT: Ympäripuhuttu ja mukana mutta myöhässä

Jes!

[eldomo]

25. Alice in Chains - Alice in Chains (1995)

Alice in Chains oli siis 90-luvun grungesuuntauksen tunnetuimpia nimiä. Yhtye pisti alunperin pillit pussiin jo 1996, mutta 2005 paluu tehtiin uuden laulajan myötä, sillä alkuperäinen laulaja Layne Staley kuolla kupsahti huumeiden yliannostukseen vuonna 2002. Yhtyeen nimeä kantava levy jäikin viimeiseksi Staleyn kanssa julkaistuksi studioalbumiksi.

Levyn kantavat teemat ovat samanlaisia kuin edeltävässä levyssä eli Dirtissä: kuolema, masennus, huumeet, eristäytyminen, viha ja kaikkea muutaa hauskaa ja pirteää. Staley haki usein lyriikkaansa aiheita omista ongelmistaan, mutta haastatteluissa mies on myöntänyt lyriikoiden olevan (ainakin tässä levyssä) osittain tajunnanvirtaa. kaveri on vain kirjoittanut mitä vaan ajatteli. Yhtyeen kitaristi Jerry Cantrell kirjoitti levyltä neljä kappaletta, ja lauloi jopa osassa. Kokonaisuutena levy on hieman alakuloinen, ja toimii tämän takia vain oikeanlaisissa mielentiloissa. Mutta kun siinä on, niin parempaa on vaikea löytää. Heaven Beside You, Over Now ja Head Creeps ovat levyn parhaimpia kappaleita.

24. Flight of the Conchords - Flight of the Conchords (2008)

Flight of the Conchords on uusiseelantilainen folk komedia duo, jonka ovat perustaneet Jemaine Clement ja Bret McKenzie vuonna 1998. Kavereilla on myös yhtyeen nimeä kantava telkkarisarja, mitä suosittelen hyvästä komediasta pitävien katsottavaksi. YLE2 on sitä ainakin näyttänyt, tiedä sitten onko se nyt taas tauolla. Kannattaa myös katsella yhtyeen live-esityksiä Youtubesta.

Kappaleet kertovat vaikka millaisista aiheista, mukaan lukien kahden räppärin räptaistelusta, arkipäiväisten asioiden olevan vain esileikkiä, naisen kehuminen tämän olevan kaunein tyttö huoneessa (varmasti top-3:ssa), David Bowien nänniantennit ja sitärataa. Kaverit ovat myös oikeasti ihan taitavia muusikoita, joten kaikki perusasiat on kunnossa. Ja koska kyseessä on komedialevy, niin hyvät naurut irtoaa. Tottakai vitsin kuluvat kun niitä liikaa kuulee, mutta tämä levy toimii muutenkin kuin pelkkänä huumorina.

23. of Montreal - Hissing Fauna, Are You The Destroyer? (2007)

of Montreal on 90-luvun puolivälissä perustettu amerikkalainen indie rock/pop yhtye, joka soittaa musiikkia (eheheh). Yhtyeen nimi ei rehellisesti sanoen kuulosta hyvältä, mutta samaa ei voi sanoa musiikista.

Hissing Fauna, Are You the Destroyer? on suurimmaksi osaksi yhtyeen laulajan Kevin Barnessin nauhoittamaa materiaalia. Hän itse on sanonut levyä konseptialbumiksi, joka kuvaa muutosta Barnesista Georgie Fruittin, Barnesin itsekeksimään glam rock lavapersoonaan. Levy on hakenut vaikutteita Barnesin oman elämän ongelmista, kun miehellä oli levyn tekemisen aikana menossa masennusta ja avioeroa. Samalla jutellaan hieman huumeista, taiteesta ja muodista. Barnes on kiitellyt masennuslääkkeitä levyn tekemisen aikana, joka auttoi häntä saamaan omaa elämäänsä kuntoon ja saamaan hieman perspektiiviä asioihin. Levyn ensimmäinen single Heimdalsgate Like a Promethean Curse kertookin kemiallisesta epätasapainosta ja mielenalanvaihteluista.

Tämä levy toimii paremmin kokonaisuutena, joten siitä on todella vaikea saada irti sitä ns. parasta biisiä. Itse en vaivaudu kokeilemaan. Pidän levyn lyrikaallisista aiheista, ja kaikki nuo ikävät asiat on piilotettu ylipirtsakan indiepopin taakse, mikä kuulostaa mielestäni h**vetin hauskalta. Tätä kuunnellessa saa helposti kulutettua sen 50 minuuttia.

22. Paramore - brand new eyes (2009)

Paramore on vuonna 2004 perustettu pop punk yhtye, joka tunnetaan parhaiten naislaulajastaan Hayley Williamsista (joka on h**vetin hot). Olin pistämässä tähän yhtyeen ensimmäistä levyä, mutta viime hetkellä vaihdoin tilalle viimeisimmän. Perustelen sitä alempana.

Yhtyeen omia ongelmia ratkottiin samalla kun levyä tehtiin, ja niistä revittiin vaikutteita lyriikkaan. Tuloksena tuli juuri sitä mitä bändi on sanonut, eli lopulta saatiin luotua levy joka kuulostaa aikuismaisemmalta. Hayleynääni on paljon selkeämpi ja kuulostaa paremmalta kuin kahdessa aikaisemmassa. Levy on vain parempi kuin edeltäjänsä - se on sulavampi, merkityksellisempi ja vahvempi kokonaisuutena. Levyssä olevat hitaammat kappaleet rikkovat hieman kokonaisuutta, mutta en itse näe sitä huonona asiana. Levyn toisiksi viimeinen raita Misguided Ghosts on mielestäni levyn parasta antia.

21. Faith No More - King for a Day, Fool for a lifetime (1995)

Faith No More on vuonna 1981 perustettu rock-yhtye. Läpimurto tapahtui jo vuonna 1989 levyllä The Real Thing, ja sitä seurannutta Angel Dustia pidetään yhtenä 90-luvun musiikkin merkkiteoksista. Näitä kahta on vaikea seurata, mutta jotenkin yhtye onnistui puskemaan ulos vielä paremman levyn.

King for a Day, Fool for a lifetime oli ensimmäinen yhtyeen levy mikä tehtiin ilman alkuperäistä kitaristia Jim Martinia. Levyllä on paljon vaikutteita erilaisista tyyleistä, kuten big band, country, jazz funk ja gospel. Tämä vaihtelu tekeekin mielestäni levystä hyvän, kun jokainen kappale on erilainen. Tosin tuo samainen vaihtelu on jakanut ihmisiset kahteen leiriin. Levy on sulava eikä sitä kuunnellessa tosiaankaan kyllästy. Mike Pattonin laulu on totutusti täyttä kultaa ja muukin bändi hoitaa hommansa varsin mallikkaasti. Evidence on levyn paras kappale.

20. Nirvana - Bleach (1989)

Nirvana, tuo ysärin grungesuuntauksen ykkösnimi, oli hieman erilaisella suuntauksella menossa esikoisalbumillaan Bleachilla.

Soundit on perkeleen räkäsiä ja biisit harmillisen yksiulotteisia, mutta lyriikat ovatkin levyn parasta antia. Aiheet heittelee semi-ironisista rakkauslauluista itsensä arvosteluun. Myös lyriikat vaativat hieman omaa tulkintaa jottan iistä saa jotain irti, mikä on hyvä asia. Mutta joissain biiseissä ei ole huomattavaa sanomaa, ja osa biiseistä tuntuukin hieman laiskoilta. Mutta jotenkin tässä levyssä kaikki huonotkin puolet ovat hyviä. Tämä vain jotenkin toimii, sitä on oikeasti todella vaikea selittää. Mutta summa summarum, hyvä levy. Ja levyn paras kappale on mielestäni Floyd the Barber.

19. The Dead Weather - Horehound (2009)

The Dead Weatheria voitaisin kutsua jo ns. supergroupiksi, koska se sisältää jäseniä genrensä tunnetuimmista yhtyeistä, kuten The Raconteurs, Queens of the Stone Age, The White Stripes ja The Kills.

Horehound on puhdasta garage rockia parhaimmillaan. Soundit on siis tarkoituksella räkäisiä, mutta niistä kuuluu silti taidokas soitanta. Kitara on vallitsevassa osassa koko levyn aikana. Yhtyeen laulaja Alison Mosshart hoitaa hommansa kiitettävästi, on kiva kuunnella tälläisessä musiikissa naisääntä. Toisena laulajana toimii The White Stripesista tuttu Jack White, joka soittaa myös levyllä rumpuja. Levyllä ei ole mitään sanomaa, mutta en voi väittää ettei se olisi hyvä.
Sulavaa ja aika oikein lentää tätä kuunnellessa.

18. Queens of the Stone Age - Rated R (2000)

Queens of the Stone Age on Kyussin entisen kitaristin Josh Hommen vuonna 1996 perustama yhtye. Yhtye oli julkaissut yhden levyn ennen Rated R:ää. (Onkohan tämä Edgen lempilevy?)

Jo ensimmäisestä kappaleesta huomaa että Rated R on ennenkaikkea kitaravetoinen levy. Homme on jo Kyussin perusteella varsin taitava soittimensa kanssa, ja hän tuo esille omia taitojaan, ja muut instrumentit jäävät aika lailla sivuosaan. Minua ei se henkilökohtaisesti haittaa, koska tämä levy on vaan niin h**vetin hyvä. Hommella ei ole mikään kummoinen lauluääni, mutta kitaraan sekaan se sopii.

17. Smashing Pumpkins - Adore (1998)

Yhtyeen ensimmäinen levy ilman alkuperäistä rumpalia Jimmy Chamberlinia. Kaveri korvattiin rumpukoneella, ja yhtye jatkoikin kvartetin sijaan triona.

Adore on todella synkkä ja syksyinen levy. Aikaisempaan tuotantoon verrattuna levy on todella kokeellinen, sillä levyssä käytetään paljon pianoa, sitä aikaisemmin mainitsemaani rumpukonetta, syntensaattoreita ja akustista kitaraa. Laulajakitaristi Corganilla oli syitäkin kirjoitella hieman synkempää materiaalia, koska tämän äiti oli juuri kuollut. Tämä näkyy erityisesti kappaleessa For Martha. Ja vielä kliseisesti se levyn paras kappale loppuun, joka on mielestäni Annie-Dog.

[Ravenwood]

Noniin pojat! Vaikeeta se oli, mutta nyt on ensimmäiset yhdeksän levyä järjestyksessä. Perustelut on mitä on. Tulevaisuudessa voi pureutua vähän tarkemmin sen hetkisiin tapauksiin. Toi yhdeksän levyä oli vähän turhan paljon näin yhdellä kertaa, mutta kyllä siitä selvittiin. Voin luvata että mun listalta löytyy paljon mainstream-metallia ja muutenkin yleisesti halveksuntaa osakseen saaneita levyjä ja artisteja. Meitsi diggaa ja sehän tässä vissiin on pää-asia, eiksjea?

25. Fair To Midland - Fables From A Mayfly: What I Tell You Three Times Is True (2007)


Ensimmäistä kertaa tutustuin tähän kyseiseen bändiin joskus kovimmilla System Of A Down fanitus vuosillani. Jostain sain tietooni että Serj Tankian oli jotenkin osallisena tämän bändin touhussa. Siitä innostuunena etsin bändin musiikkia käteeni ja ensimmäinen biisi jonka kuulin oli Dance of The Manatee. Sen jälkeen bändiä onkin tullut kuunneltua välillä enempi ja välillä vähän vähempi. Viime kesänä kuuntelin tätä ihan hirveästi ja siihenkin omat syynsä jotka selviää myöhemmin tällä listalla.

Tämä nimihirviö oli helppo valita tälle listalle, koska tässä vain on sitä jotain. Mikä se jokin tässä sitten on? Sitä ei pysty sanoin kuvailemaan vaan se täytyy itse kokea. Tyylilajiltaan Fables on varsin sekalainen sekoitus rokkia ja metallia sun muuta mukavaa. Jokainen biisi eroaa toisistaan aikalailla, joten tuo genrehomoilu on aika hankalaa. Kaiken kruuna kuitenkin Darroh Sudderthin orgasmeja aiheuttava lauluääni, jota voisi kuunnella vaikka 24/7. Levyn ehdottomiin kohokohtiin kuuluu jo aiemmin mainittu avausraita Dance of The Manatee sekä Walls of Jericho.


24. Sum 41 - Chuck (2004)


Joskus yläasteikäisenä punkrock oli kova sana ja silloin myös jonkinverran Sum41:stä kuuntelin. Sitten koko genre oikeastaan jäi unohduksiin ja vasta nyt kuluneena kesänä innostuin "skeittipunkista" oikein kunnolla. Sattumalta kuuntelin tuoreimman Sum41 lätyn, Screaming Bloody Murderin, ja siitä innostuin kuuntelemaan bändin vanhempaa tuotantoa.

Chuckia en ollut koskaan aiemmin kuullut, mutta se kolahti jo ensimmäisellä kuuntelulla erittäin kovaa. Meininki on heti Intro-biisin jälkeen asiallista ja se jatkuu läpi levyn. Varsinkin The Bitter End (kunnianosoitus vai törkeä kopio Metallican Batterystä? Sen voi jokainen päättää itse.) oli alkukesästä kovassa soitossa. Muita helmiä levyllä on No Reason ja We're All To Blame näin pari mainitakseni. Mukavaa räimettä ja ansaitsee ehdottomasti paikkansa tällä listalla.


23. Paramore - Brand New Eyes (2009)


Kaikkihan nyt Paramoren ja Haley Williamsin tietää, joten mitäpä siitä en enempää tarinoimaan. Paramore on ollut ei-niin-salainen paheeni jo jonkin aikaa. Joskus Riot!-albumin ja crushcrushcrush-biisin aikoihin törmäsin bändiin ensimmäisen kerran.

Tälle listalle valitsin kuitenkin bändin tuoreimman levyn. Vaikka kaksi aiempaakin albumia erittäin hyviä ovat, niin Brand New Eyesilla kaikki on tehty vielä paremmin. Biisilista on tasainen eikä joukosta löydy mitään erityisen huonoa biisiä. Hyviä biisejä löytyy sitten sitäkin enemmän mm. Misguided Ghosts ja Brick By Boring Brick nyt päällimmäisinä mielessä. Kaikenmaailman örinän ja pörinän seassa on välillä mukava piristää korviaan vähän kevyemmän musiikin tahdissa. Ja siihen tarkoitukseen Brand New Eyes on mainio apuväline.

Niin ja onhan se Hayley ihan v***n kuuma.


22. The Offspring - Americana (1998)


The Offspring on ensimmäinen bändi jota olen koskaan oikein kuuntelemalla kuunnellut. Ala-asteen disko, nappiverkkarit ja The Offspring. Muistot. Ah, niin kauniit muistot...

Minkäs muunkaan levyn olisin voinut The Offspringiltä tähän listalle valita kuin Americanan? Oikein, en mitään. Pretty Fly (For a White Guy) iski pikku-Ravenwoodiin aikanaan niin kova että vieläkin tuntuu kiveksissä. Kun sitten vähän myöhemmin tajusi että onhan tuolla levyllä muitakin biisejä, niin siitähän se riemu vasta repesi. The Offspring on tehnyt jälkeenpäin paljon hyviä levyjä, mutta Americana on se josta kaikki itselleni alkoi. Tästä syystä levy on tällä listalla ja tällä sijalla. Tuo levyn kansi oli muuten naperona hyvin häiritsevä. Vielä nykyäänkin se tulee uniini.

ps. paras kaverini kiusasi minua nuorempana koska jossain Suosikissa sanottiin The Offspringiä light-punkiksi. Tuo oli eka kerta kun kuulin jonkun genrehomoilevan. Siitä lähtien tuo homoilun-laji on minua ärsyttänyt.


21. Asa - Leijonaa Metsästän (2005)


Seuraavaksi vuoron saa listani ainut räppilevy. Sinällään melko yllättävää koska yhdessä vaiheessa elämääni en paljoa muuta kuin räppiä kuunnellut. Nykyään räpin kuuntelu on melko vähäistä, mutta yksi mies on joka jaksaa nykyäänkin viihdyttää. Matti Salo aka. Avain aka. Asa aka. Asa Masa on suomen kovin räppäri ja herran tuotantoa on tullut seurattua sieltä Punaisesta tiilestä lähtien.

Listalle valitsin kuitenkin ensimmäisen Asa nimellä tehdyn levyn. Leijonaa metsästän on itselleni tärkein ja rakkain Asan tekemä levy. Vaikka Asa on tehnyt tämänkin jälkeen paljon hyviä (ja parempiakin) levyjä, niin tää levy valikoitui helposti listalle koska sillä on ollut suurin vaikutus omassa elämässäni. Tällä levyllä on mielestäni täysin erilainen fiilis kuin millään muulla Asan levyllä. Jotenkin tämän levyn äänimaailma vain miellyttää itseäni eniten.


20. Bullet For My Valentine - Scream Aim Fire (2008)


Vuonna -08 meikäläinen lähti inttiin ja sillon rupesi maistumaan hieman raskaampi musiikki. Oikeastaan tupakaverilla oli siihen suuri syy kun se popitti Metallicaa aina lomille lähtiessämme. Yksi bändi joka kuitenkin nousi kirkkaimmin esille tuona aikana oli Bullet For My Valentine. Joo joo, eihän se mitään rankkaa musiikkia ole, mut kyllä se tuohon aikaan tuntui. Ennen inttiä musamakuni koostui lähinnä Voicen ja NRJ:n kovimmista hiteistä, lulz. Tosin System of a Down oli eräs hieman raskaampi bändi jota kuuntelin jo aiemmin, mutta siitä myöhemmin. Sitten takaisin aiheeseen....

MTV:n Headbanger's Ballissa näin ensimmäisen kerran videon BFMV:n Waking The Demon nimisestä kappaleesta ja olin täysin myyty. Vieläkin toi kyseinen biisi kuuluu suosikkeihini. Noh, siitä innostuneena levy meni tietysti ostoon ja sillä tiellä ollaan oikeastaan vieläkin. Vaikka nykyään ei Bullet For My Valentinea tulekkaan paljoa kuunneltua, niin tällä levyllä on järisyttävä vaikutus siihen miten oma musiikinkuuntelu on kehittynyt. Tätä kirjoittaessani mietin, josko tämä levy olisikin pitänyt sijoittaa paljon korkeammalle sijalle. No olkoot nyt tässä, koska vaikka levyltä muutama timanttinen biisi löytyykin, niin on siellä jonkin verran heikkojakin kipaleita mukana. Hyvä levy kuitenkin kaikenkaikkiaan ja suuri henkilökohtainen vaikuttaja.


19. Rush - 2112 (1976)


Rush on eeppinen. Tämä levy on eeppinen. Mieleni tekisi kasvattaa kunnon viikset.

Levyn avaava yli 20 minuuttia pitkä 2112 on ehkä yksi hienoimmista musiikkikappaleista koskaan. Tosin tuo biisi vaatii oikeanlaisen fiiliksen, jotta sen voi nauttia. Yleensä se fiilis kuitenkin löytyy. 2112-biisi on selvästikkin koko albumin sielu ja runko, mutta kyllä ne viisi muutakin kappaletta ihan hyviä ovat. Harmi vaan että ne jäävät tuon eeppisen avauksen varjoon, eivätkä ne tarjoa niin paljoa. Ilman tuota tajunnanräjäyttävää alkuräjähdystä noista lopuista biiseistä voisi saada enemmänkin nautintoa. 2112 kuuluu kuitenkin jokaisen itseään kunnioittavan ihmisen musakokoelmaan.

Orgasmeja korville.


18. Pantera - Vulgar Display Of Power (1992)


Oletko kuullut tämän biisin? Jos vastasit "En",niin mene nurkkaan häpeämään.

Panteran Vulgar Display Of Power on musiikillinen versio raskaansarjan nyrkkeilijästä. Pantera nimittäin vetää tällä levyllä turpaan ja kovaa. Sehän tulee selväksi jo kansikuvasta, mutta eipä se musiikkikaan paljon armoa anna. Tämä on se levy jonka laitan pyörimään kun tuntuu että kaikki menee päin p***että. Varsinkin levyn ehdoton kohokohta Fucking Hostile nostaa tunnelmaa yleensä mukavasti.

Jos tuntuu että elämä potkii päähän, niin kuuntele Vulgar Display Of Power ja tunne itsesi vahvaksi ja potki takaisin.


17. System Of A Down - Mezmerize (2005)


Jos -08 oli vuosi jolloin löysin metallimusiikin pysyvästi, niin -05 oli se vuosi jolloin sain siitä ensimaistiaisia. SOAD oli julkaisemassa uutta levyä ja TV:ssä näytettiin B.Y.O.B.-biisin musavideo. Alkuhämmennyksen jälkeen olin täysin myyty. Levy oli saatava heti ja niinhän se sitten ostettiinkin.

Mezmerize oli jotakin niin uskomatonta ilmestyessään. Levy oli niin h**vetin raskasta, mutta samalla sieltä löytyi rauhallisempia kohtia joita kuunnellessaan ei voinut muuta kuin ihmetellä, että mitä tapahtuu. Vielä nykyäänkin SOAD lukeutuu suurimpiin suosikkeihini ja tällä levyllä on ollut lähtemätön vaikutus meikäläiseen. Omat lempparibiisit tältä levyltä ovat ehdottomasti Radio/Video, Cigaro ja Violent Pornography. Lyriikoista täytyy antaa myös pisteitä. Tämä on hauska levy.

Voisin suositella Mezmerizea autoilumusaksi. Välillä tosin tulee keskityttyä enempi laulamiseen kuin ajamiseen. Hmm...


Semmonen oli eka satsi. Loppuun lainaan vielä itseäni.

Ärsyttää kun en osaa kirjoittaa.

[The Rocker]

Vilkaisinpas tuota edellistä listaustani. Ei mennyt mulla kuulkaa tuolloin hyvin... Painkiller. Really? Schizophrenia? Really?

Nooh. Koitan saada uuden listauksen aloitettua tänään. Vähän erilainen.

[The Rocker]

Jaahas kirjoitellaanpas tässä pieni hetki:


25. Mokoma - Kuoleman Laulukunnaat (edellinen sija 9.)
Mokoma räjäytti potin kolmannella albumillaan Kurimuksella ja jatkoi menestykestä nousuaan Tämän maailman ruhtinaan hovilla, mutta kolmas Sakara-aikainen levy, Kuoleman Laulukunnaat pisti lopulta luun kurkkuun. Mokoma on aggressiivisempi ja raskaampi kuin ennen. Samalla yhtye onnistui myös lisäämään kaunista tunnelmointia levylleen. Alusta lähtien tietää että nyt kuunnellan PRKL heviä eikä mitään teinipoppia ja se sopii minulle hyvin. Hitaammat kappaleet tasapainottavat levyä hyvin eikä missään vaiheessa tule tylsistynyt olo.


24. King Crimson - In the Court of the Crimson King
Hieman uudempi tuttavuus itselleni. Tämä levy osui heti maaliinsa vaikka suurimmat ilon hetket osuivat siihen kun levy alkoi avaamaan kaikkia salaisuuksiaan. Myönnettäköön tässä välissä että tämän levyn sijoittaminen oli yksi hankalimpia. Uusi tuttavuus, joten miten se voi syrjäyttää levyn jota olen kuunnellut paljon kauemmin? Sitten kuuntelin 21st Century Schizoid Manin ja pistin tämän listalle. Levy on kokonaisuutena massiivinen ja toimii varsin loistavasti miltei koska tahansa. Epitaph on yksi hienoimpia biisejä ikinä missään ja päätösraita tuo nöyrän tunteen kuunnellessaan sen mahtipontisuutta.


23. Rammstein - Mutter (edellinen sija 21.)
Tämä on minulle ja varmasti melko monelle muullekin se Rammsteinin levy. Rammsteinilla on muutaman kerrostalon kokoiset kitaravallit ja Till Lindmannin ääni joka istuu tähän musiikkiin kuin nenä päähän. Oikeasti ne kitaravallit ovat jotain niin tajuttoman suurta että pää ei kestä. Tällä levyllä melodiakin oli juuri sopivassa tasapainossa niiden kanssa ja tuloksena on mestariteos. Tämän jälkeen Rammstein on hieman räpiköinyt levyjensä kanssa ja tuloksena on ollut muutama heikompi teos. Vasta Liebe is Für Alle Dasilla on päästy lähelle tätä. Nimittäin tällä levyllä on melkoinen suora huippukappaleita: sieltä ei nimittäin löydy yhtään huonoa kappaletta. Minkä tahansa kappaleen pistänkään tulemaan niin poikkeuksetta tulee hyvä mieli.


22. Stam1na - Uudet Kymmenen Käskyä (edellinen sija 8.)
UKK on Stam1nan toinen ja paras levy. Vaikka levyn avautumisessa kestikin hetki (ei sillä että sitä liiemmin olisin yrittänytkään) niin sen jälkeen se on lähtenyt käyntiin ja kunnolla. Harmi että tämä näyttää jäävän Stam1nan parhaaksi levyksi. Noh mikäpä siinä kun on kuitenkin tehty tämä niin kyllähän se kelpaa. Kaiken kaikkiaan levy on loistava kokonaisuus jolta voi myös irrottaa minkä tahansa biisin kerta kuunteluun. Levy ei tylsistytä, se ei väsytä vaan piristää ja laittaa tanssijalan vipattamaan. Viisi Laukausta Päähän ja Likainen Parketti saavat erityismaininnat, ja ne jäävätkin mieleen todella hyvin.


21. The National - Boxer
Muistan lukeneeni kuinka Kumiorava ja Genghis kehuivat tätä kilpaa eri musiikkitopiceissa. Joku päivä päätin sitten kuunnella tämän levyn. Kyllä muuten kannatti. Loistavaa pubitunnelma musiikkia ja musiikki toimii muissakin tilanteissa. Matt Berningerin ääni kuskaa hyvin matkalla kohti musiikillista euforiaa. Mistaken for Strangers on yksi parhaista biiseistä mitä olen lähiaikoina kuunnellut. Kaikenkaikkiaan levy on todella huikea teos. Vain se että tämä on jälleen kerran melko tuore tuttavuus tiputtaa tämän vain sijalle 21.


20. Rytmihäiriö - Seitsemän Surman Siunausliitto
Tässä tulee tyylipuhdas mättölevy joka jättää ruumiita jälkeensä. Huumoriväritteiset lyriikat yhdistettynä päänräjäyttävään tempoon ja kasassa on semmoinen mestariteos että oksat pois! Kappaleet kuten Seppo (nimi muutettu), Pyörillä Kulkeva Kuoleman Enkeli ja Kun Hätävarjelu lakkaa toimivat hyvin. Harvoin on yhtä hilpeää hirtehishuumoria kuin tätä kuunnellessa. Mitään kovin kummoista kikkailua ei levyllä esiinny vaan keskitytään olennaiseen. Siis hauskanpitoon ja kovaan tempoon. 28 minuuttisena tämä on myös juuri sopivan mittainen eikä tämän aikana ehdi tylsistyä.


19. CMX - Talvikuningas
CMX:n progepaketti aiheutti lievää hämmennystä aikanaan. Massiivinen levy jonka kappaleet on nidottu toisiinsa kiinni tiukemmin kuin on ehkä järkevää. Toisaalta eipä tätä voi pahallakaan tahdolla huonoksi levyksi sanoa. Paitsi ehkä CMX fanit joiden mielestä yhtye on myynyt itsensä tehdessään levyn periaatteella yksi biisi jaettuna 12 osaan. Noh kukapa minä olen vastaan väittämään. Levy kertoo tarinan joka on melko mielenkiintoisesti jaettuna ympäri levyä. Alussa ollaan levyn loppupuolella ja lopussa alkupuolella yms. outouksia. 61 minuuttinen levy menee ohi nopeammin kuin luulisi ja se on melkoinen saavutus.


18. Dead Kennedys - Fresh Fruit For Rotting Vegetables
Dead Kennedysin debyytti albumi aiheutti melkoista hämminkiä aikanaan. Tämä onkin yksi hc-punkin ja muutenkin punkin merkkipaaluista. Kova tempo maustettuna yhteiskuntakriittisillä lyriikoilla niin aletaan olemaan melko kaukana 70-luvun juoksen keijukaisten perässä metsässä progesta. Yhtye ei selvästikään liiemmin perustanut konservatiivisesta amerikasta jossa he asuivat. Henkilökohtaisesti ei tämä sanoma kyllä kiinnosta paskan vertaa mutta ihan kivahan siitä on tarinoida kun ei muutakaan sanottavaa keksi. Ai niin Holiday in Cambodia on v***n hieno kappale.


17. Morbid Angel - Blessed are the Sick (edellinen sija 11.)
Morbid Angelin toinen levy on yksi hienoimmista esimerkeistä loistavasta death metallista siihen aikaan kun kyseinen tyylilaji oli nuori. Harmittavaa kyllä tämänkin yhtyeen lasku on jatkunut aina tästä levystä eteenpäin. Noh tämä levy, lainataanpas itseäni vanhasta listauksesta:

Jotenkin olen aina digaillut Morbid Angeliä. Tai siis ainakin siitä saakka kun kuulin bändin nimen ensimmäistä kertaa. Siinä on munaa. Mennessäni sitten hankkimaan Morbid Angelin ensimmäistä levyä eräästä levykaupasta huomasin tämän ja koska debyyttiä ei löytynyt otin tämän sen tilalle. En voi sanoa katuneeni päätöstäni. Tämä on nimittäin mielestäni SE Morbid Angelin levy. Kitarasoolot ovat todella toimivia vaikka kuulostavatkin aika lailla Slayeriltä. Trey Azagoth onkin ehkä death metallin historian toiseksi paras kitaristi parhaan ollessa Chuck Shuldiner. Pete Sandovalin rumputulitus on armotonta ja David Vincentin vokaalit toimivat todella hyvin. Morbid Angel on varmaan ainoa bändi joka voi sanoa tuottavansa sooloillaan enemmän melusaastetta kuin Slayer. Ja kaiken lisäksi ne on asetettu todella mielenkiintoisesti ympäri kappaleita. Tämä levy kuuluu jokaisen itseään kunnioittavan metalistin yleissivistykseen. Jos ette ole kuunnelleet tätä suosittelen sitä lämpimästi.

Miten niin olen laiska kun lainaan itseäni? En osaa paremmin tätä sanoa!

[Stefa]

Jos sitä lähtisi aloittamaan listaamista. Pakko kyllä sanoa heti että näiden sijat ei ole niin tarkkaa harkittuja, se kun on todella hankalaa. Nämä on nyt lähinnä fiilispohjalta laitettuja. Sijat saattanee vaihtua vuosien varrella todella paljon ja kyllähän tämä uusi lista on aikalailla radikaalisti muuttunut. Eli en tosiaan osaa sanoa tarkalleen miksi joku levy on tietyllä sijalla (kuulostaa varmaan todella tönköltä mitä yritän sanoa). Lähinnä nuo kärkisijoilla olevat ovat sellasia pysyvänpuoleisia lättyjä. Anyways, aloitetaanpa (Pahoittelen mikäli mielipiteeni ovat kovin yhdentekeviä ja epäselviä).


25. City and Colour - Sometimes (2005)
Tämä mulla olikin jo viimekerralla messissä, tosin tällä kertaa jätin viimeiseksi listalla. Ei silti tarkoita sitä, ettenkö rakastaisi tätä levyä vieläkin. Noh, kyseessä on siis sooloprojekti, jota johtaa herrasmies Dallas Green. Kaverin uusimmalta lätyltä taisinkin laittaa levyraatiin yhden biisin. Ja tämä lätty on siis Greenin ensimmäinen kokopitkä studioalbumi. Moni varmaan tietää Greenin hänen edesmenneestä emobändistä, paremmin tunnettuna nimellä Alexisonfire. Koskaan en ole juurikaan tuosta hänen pääprojektistaan digannut, bändi kuitenkin edustaa hitusen eri tyyliä. Kun taas Dallasin soolo on ehdottomasti kolahtanut heti ensikuulemalla. Mitä muuta tarvitaan mahtavaan levyyn kuin mies ja akustinen kitara? Ei tässä tilanteessa ainakaan mitään muuta, vaikkakin Dallas on nyt noihin uudempiin levyihin lisäilly ties minkälaista indie-vaikutetta. Saattanee olla joskus Dallasin lyriikka hitusen siirappista (niin kuin jotkut huomasivat uudemmasta kamasta), niin silti se puree loistavasti. Dallasin ääni on mitä kaunein mikä on yksi iso syy rakastaa miehen tavaraa (hänen puhtaat osuudet Alexisonfiren biiseissä olikin ainoa asia mikä lämpesi kyseiseltä bändiltä). Sometimes on kaunis levy, alusta loppuun. Parhaimmillaan nautin levystä niinä yksinäisinä öinä koneen ääressä (joita nykypäivänä on harvoin koska avoliitto). Levy toimii ylipäätänsä parhaiten vähän synkempinä syysiltoina, kuulostaa masentavalta mutta niin se vain on. Todella vähän tulee kuunneltua mitään akustista herkistelyä, mutta Dallasissa on vain sitä jotain, en osaa selittää. ÄÄ. Kaverin ensimmäinen ja paras lätty, kenties ikuisesti.

Tästä voit aloittaa: Casey's Song


24. Converge - Axe To Fall (2009)
Akustisesta homoilusta siirrytäänkin suoraan äärimmäisen kaaoottisen hardcore-musiikin kulmille. Convergehan on jo vanha tekijä jostain ysärin alusta asti, ja tuotannon laatu on erittäin kova. Etenkin 2000-luvun kama on parasta Convergea, ja minä valitsin omalle listalle tosiaan bändin tuoreimman albumin, enkä tässä yritä vanhempaa kamaa vähätellä. Axe To Fall oli "SE" lätty mihin pääsin parhaiten sisälle bändin tuotannosta. Olin kyllä aiemmin jo kuunnellut aiempaa kamaa mutta kokonaisuutena Axe To Fall puri paremmin kuin muut, jopa fanien ylistämää Jane Doe-lättyä enemmän. Mutta kriitikotkin ovat aikalailla samoilla linjoilla: yleisessä mielipiteessä tätä levyä pidetään Convergen parhaana sitten tuon mainitsemani Jane Doen. Eikä yhtään ihme. Vaikka pääasiassa Converge voitaisiin luokitella kaaoottisen hardcoren puolelle, on sillä todella paljon erityylisiä vaikutteita. Kyseessä ei tosiaan ole vaan yhtä suurta turpaanvetoa alusta loppuun. Räjähtävästi alkavalla levyllä on hengähdyspisteessä, joista ensimmäisenä iskee viidennellä raidalla jolloin tietynlainen sludge/doom-meininki pääsee mukaan. Ja en voi olla mainitsematta levyn kahta viimeistä biisiä, joissa jalka otetaan lopullisesti irti kaasusta hitaamman blues-tyylisen musan merkeissä. Ja nuo kaksi viimeistä biisiä esittävätkin levyn kauneinta osuutta. Samalla niin kaaoottinen ja brutaali, mutta silti niin kaunis levy on kokonaisuutena. Ja Axe To Fall on ehdottomasti parasta kamaa kokonaisuutena. Upea levy. Convergen tuorein ja paras.

Tästä voit aloittaa: Axe to Fall


23. Misfits - American Psycho (1997)
Kenties koko listan eniten nostalgia-pointseja kahmiva levy. Misfits on todella rakas bändi mulle, ja minä typeränä uusiohomona otin listalle mukaan vain tämän myöhäisemmän tuotannon albumin. Foorumin Misfits-kuuntelijat, ei saa käsittää väärin. Minä rakastan Misfitsiä, mutta diggaan sekä Danzigin että 95-vuoden Misfitsin kamasta. Tämä levy sattuu olemaan vaan juuri se levy, mikä sait mut rakastumaan aikanaan bändiin. Hyvin mahdollisesti väärästä päästä aloitettu kuuntelu, mutta silti niin toimiva mulle. Levy omistaa myös ehdottoman suosikkibiisini (minkä näette linkkinä alhaalla). Ja kyllähän tästä levystä löytyy se tietty "Misfitsmäinen" tyyli, vaikka Danzigia ei ole mukana. Ei ehkä yhtä räkäistä kuin vanha tuotanto. Hankala jotenkin tulkita levyä. Unohtumattomia biisejä, etenkin kertsejä jotka laittavat mukaan hyräilemään. Todella suoraviivainen levy, missä ei paljoa erilaisuutta löydy. Taattua punk-meininkiähän tämä on alusta loppuun vaikka ehkä vähän "pop" verrattuna juurikin tuohon vanhaan tavaraan. Silti se toimii. Parempi levy kuin myöhempi Famous Monsters, mikä ei huono ole minun mielestä. Mutta 100x parempi tämä on kuin sysipaska Project 1950, uudesta levystä en osaa vielä sanoa kun ei ole ollut mielenkiintoa kuunnella. American Psycho on aina mulle mahtava levy, vaikka kriitikot ovatkin tätä lytänneet. Aliarvostettu levy.

Tästä voit aloittaa: Dig Up Her Bones


22. Raised Fist - Sound of the Republic (2006)
Jahas, jatketaan punk-linjalla, mutta nyt siirrytään taas sinne turpaanveto-hardcore puolelle. Ei välttämättä yhtä kaaoottista ja "sekavaa" kuin Converge, mutta munaa löytyy tästäkin lätystä urakalla. Raised Fist on myös näitä bändejä mitkä kolahtivat kunnolla jo ensikuuntelulla. Ja juurikin tämä levy onkin se mikä sai mut innostumaan bändistä. Kun aikoinaan tuli Raised Fistiin tutustuttua, ei ollut tuo hardcore mulle kovin tuttu genrenä, voisin melkein sanoa tätä ensikosketukseksi genreä kohtaan. Vaikkakin Raised Fist onkin vähän eri maata kuin nuo tuhannet hc-pumput jenkeistä. Raised Fist on ruotsalaista metallimusiikkia parhaimmillaan. Sound of the Republic vei bändin itseasiassa vähän eri suuntaan. Alun perin bändi oli tyylipuhdasta hardcorea, mutta tässä alkoi olemaan vähän sellasta metallisempaa elementtiä. Kaikki biisit eivät ole samaa turpaanvetoa, tässä ollaan tempoa vähän hidastettu. Toki on tätä vanhemman kaman tyylistä tavaraa, mutta vaikutteita on tullut paljon muistakin genreistä. Ja Raised Fist onkin juuri niitä bändejä jotka vievät musiikkiaan oikeaan suuntaan jämähtämättä yhteen tyylilajiin ikuisesti. Omalaatuisuutta bändiin tuo ehdottomasti vokaalit, joille ei välttämättä ihan jokaikinen ihminen lämpeä. Keulahahmo Alexander Hagmanin ääni on ihan uskomattoman uniikki ja melko korkea. Puhun siis enemmänkin huudosta kuin laulusta. Tämä pieni korkea vivahde toimii, mikä tekeekin Raised Fistin vähän muista poikkeavan. "Alle" oikeasti kuulostaa siltä että hän vetää niin tunteella kuin vain on mahdollista. Raised Fistin tyyliin on myös kuulunut aina tietynlainen yhteiskuntakriittisyys ja biisit tosiaan viljelevät mitä kiinnostavimpia lauseita joissa kritiikki on näkyvää. Ruotsalaisen metallin ystäville suosittelen, vähän eri tavaraa kuin ne perus In Flamesit ja Soilworkit. Eipä tätä bändiä edes kuuluisi laittaa samaan lauseeseen niiden kanssa.

Tästä voit aloittaa: Killing It


21. Between the Buried and Me - The Great Misdirect (2009)
Nyt päästäänkin tän listan toiseen pääpainoon, nimittäin progemusaan. Moni varmasti on huomannut minun fanitukseni Between the Buried and Metä kohtaan, ja olen varmasti joskus ylistänyt bändin nerokkuutta täällä foorumilla. (Ainakin fellow user Mahti Ankka on monesti ottanut bändin nimen esille.) BTBAM (pakko lyhentä tuo perkeleen pitkä nimi) on ehdottomasti tämän vuosituhannen valovoimaisimpia bändejä ja heidän juna puskuttaa yhä edelleen kovaa tahtia (uusin EP oli varsin mainio). Viimeistään viimekuussa ollut keikka nosturissa varmistaa bändin paikan minun ikisuosikeissa. BTBAM:n tuotanto on ollut 2005-vuodesta eteenpäin todella kovaa. Aikaisempi tuotanto ei ole niinkään houkuttelevaa, jolloin bändi oli melkonen tusinadeathcore-nimi jolloin tätä tyyliä vasta etsittiin. Ja nykypäivänähän BTBAM on selkeä progeorkesteri ties minkälaisilla vaikutteilla. Mahti Ankkahan joskus kiteytti aivan loistavasti bändin tyylit. Tälläkin levyllä sen huomaa selkeästi, on melkoisen sekalainen soppa kyseessä. Kitaroissa on ties minkälaisia kikkoja, tahtilajeista tuskin on tietoakaan, hassuja bassohäröilyjä ja totta kai Tommy Rogersin mitä monipuolisin äänimaailma vähättelemättä myös hassuja syntikkakikkoja. Musiikki saattaa vaihtua mätöstä ties minkälaiseen pianoperseilyyn ja herkistelyyn. Suoraan sanottuna musiikkia on hankala lokeroida johonkin tiettyyn genreen, eikä oikeastaan tarvitsekaan. Great Misdirect kuuden biisin kokonaisuus, johon mahtuu ties minkälaista settiä. Levy sisältää myös pari suosikkibiisiäni koko bändiltä, mitä mielenkiintoisimmalla tavalla alkava Fossil Genera - A Feed From Cloud Mountain ja lähes 18 minuuttinen epos Swim to the Moon mikä antaa mahtipontisen lopetuksen levylle. Unohtumattomia kohtia levy on pullollaan ja levy vaatii varmasti ihan tajuttoman paljon kuuntelua ennen kuin se kolahtaa. Se nyt on oikeastaan aina ongelma BTBAM:n kanssa. Se ei koskaan kolahda ensikuuntelussa, koska biisi voi kuulostaa mitä erikoisemmalta kaaokselta. Sen vaikutus ilmenee useammalla kuuntelulla.

Tästä voit aloittaa: Fossil Genera - A Feed From Cloud Mountain


20. Circle of Contempt - Artifacts in Motion (2009)
Jatkamme teknisellä mätöllä. Moni varmasti on huomannut minun ylistykset bändiä kohtaan ja sen hohto ei katoa. Contemptilla on aikalailla suuri tunnesidos mulle, se on niitä bändejä joiden kasvua olen saanut todistaa lähes alusta alkaen. Circle of Contempt on tietynlainen kotikaupunkini ylpeys, ainakin minulle. Sen tarina on lyhyt mutta onnistunut. Joskus muutama vuosi sitten kun tuli tutustuttua enemmän Suomen, etenkin Porin, ug-metalli skeneen, oli Contempt juurikin niitä ensimmäisiä. Hassua myös huomata se kuinka paljon kotikaupungin jätkät ovat kehittyneet siitä 2005 vuonna tehdysta tusinametalcoresta paljon matemaattisempaan tavaraan. Ja onhan tämä ensimmäiseksi kokopitkäksi varsin onnistunut veto. Yksi kovimpia kotimaisia lättyjä ikinä, kenties se paras. Ei siksi että bändi on porilanen vaan muutenkin tämä musiikkityyli kolahtaa muhun perkeleen hyvin. Olihan se jenkeistä saatu levytyssopimus ihan ansaittu, kovalla työllä. Ja kyllä huomasi että jätkät oikeasti panostivat tähän levyyn niin perkeleen paljon kuin mahdollista. Niin tekninen, rankka ja kaunis levy kyseessä. Jos yhtään rankempi kama iskee niin suosittelen kokeilemaan, vaikka ei välttämättä kolahdakkaan ihan jokaiselle.

Tästä voit aloittaa: Pendulum Swing


19. Parkway Drive - Killing With a Smile (2005)
Siirrytään Aussicoreen ja samalla niihin bändeihin mitkä aloittivat aikanaan laajemman tutustumiseni metalcoren maailmaan (kyllä, siihen genreen mitä kaikki halveksivat). Tulihan siinä tutustuttua kaiken maailman mall metal-pumppuihin mutta Parkway Drive teki suurimman vaikutuksen. Onhan levy toki melko suoraviivainen, mutta se toimii kaikin puolin. Tarttuvat riffit, muistettavia breakdowneja ja erittäin insentiivinen meno muutenkin. Parkway Drive on melko tyylipuhdas metalcore-pumppu, joka näkyy jokaisella levyllä. Se yhdistää metallin ja hardcoren aika selkeästi, josta metalcoresta on kyse (minkä takia en vieläkään hyväksy Triviumia, Bullet for My Valentinea ja ties mitä Attack attack rapucoreja samaan sarakkeeseen metalcoren kanssa). Tämä on myös selkeä kesälevy mulle. Odotan vieläkin sitä päivää että pääsen näkemään Parkway Driven jonain kuumana päivänä kesäfestarilla, selkeää kesämusaa. Klubissa on jo todistettu, mutta toimisi varmasti paremmin festarilla. Voisin melkein sanoa että bändin uusin lätty, Deep Blue, olisi parempi kuin tämä debyytti, mutta kyse on lähinnä tunnearvosta. Nää oli näitä ensimmäisiä kovia levyjä.

Tästä voit aloittaa: Anasasis (Xenophontis)


18. The Faceless - Planetary Duality (2008)
The Faceless on ehdottomasti paras progressiivisen death metallin edustaja. Ja pystyn hyvin mielin myöntää tämän tokan levyn olevan paremmin kuin yliarvostettu debyytti Akeldama, joka on mun mielestä aika keskinkertainen kokonaisuus. Planetary Duality on täydellinen paketti, suoraan kuin toiselta planeetalta. Kaunista, brutaalia, teknistä ja tunnelma on täydellinen. Ehdottomasti levy-yhtiönsä, Sumerian Recordsin (Circle of Contempt on juurikin samassa) kovin tekijä.

Tästä voit aloittaa: Planetary Duality II (A Prophecies Fruition)


17. Animals As Leaders - Animals As Leaders (2009)
Tämän osan korkeimman sijan saa Tosin Abasin rakas projekti Animals As Leaders, jonka hienoutta en osaa vieläkään sanoin kuvata kunnolla. Debyyttialbumi on niin hyvä kuin debyytti voi vain olla, ja onhan selkeää että Tosin on tämän vuosituhannen kovimpia kitaravirtuooseja. Tunnelmallinen levy kaikessa teknisyydessään, joka sisältää niin paljon upeita kitarakikkoja että niitä on mahdoton luetella. Levyltä löytyy todella kaunista fiilistelyä ihan sinne Meshuggah meininkiin asti. Ja koko levyhän on täysin instrumentaali, joten laulajaahan koko bändissä ei ole. Bändissä ei muuten ole basistiakaan, kahden kitaran ja yhden rumpalin bändi. Livenä todistettu, ja tuskin millään bändillä on ollut niin mahtavia soundeja. Kasikieliset kitarat on rakkaus.

Tästä voit aloittaa: CAFO

[The Rocker]

Tosiaan. Tuo top 25 loppupää on semmoinen että siellä voisi jonain toisena pävänä olla muitakin levyjä. Ja top 15-4 oli melko helppo kasata kun ne eivät missään kovin tarkassa järjestyksessä ole. Loppupää oli yllättäen haastavin osuus listassa. Toistan itseäni.

[The Rocker]

Tjaahas ja heitetäänpäs tässä nyt sitten seuraava satsi tulille. Vieläko tässä on porukkaa mukana?


16. Carcass - Heartwork
Carcassin mestariteos. Melko kauan häilyin tämän ja tätä edeltäneen Necroticism levyn kanssa mutta kallistuin tähän. Tämä on niistä kahdesta se helpompi levy ja progressiiviset kiemurat ovat jääneet suurimmilta osin taakse. Tällä levyllä huomaa että miten monitaajuinen yksi death metal yhtye voi olla. Varhaisesta goregrindistä oltiin päästy jopa melodiseen mestariteokseen. Olisivatpa lopettaneet tähän levyyn...


15. System of a Down - Toxicity
Tuo nimi on muuten hankala kirjoittaa. System of a Down on yhtye johon pääsin kunnolla sisälle vasta Hypnotizella ja siinä kohtaa yhtyeen ura olikin jo varsinaisesti katsottuna ohi. Hypnotize ja Mezmerize ovat hyvin sijoilla 2. ja 3. kun katsotaan SoaD suosikkejani. Mutta tämä levy... tässä on sitä jotain. Teknisesti taitavaa, nerokasta musiikkia. Aina oppi jotain uutta. Kesken kappaleen vaihdettiin maisemaa ja mietit hetken että vaihtuiko nyt kappale. Sitten lähdettiinkin veivaamaan sitä edellistä riffiä ja jäin monttu auki miettimään että mitäs tää nyt on? Kyllä tämä oli ensikosketuksiani progeen. Todella timanttinen levytys joka tapauksessa.


14. Ministry - Psalm 69: The Way to Succeed & the Way to Suck Eggs
Karsastin Ministryä melko pitkään koska se oli industrialia ja lähtökohtaisesti olen sitä mieltä että industrial on paskaa. Kuitenkin kerran katsoessani Headbangers Ballia pamahti soimaan eräs Ministryn kappale ja tätä oli pakko saada lisää. Kuuntelin vähän mitä sattui. Sitten törmäsin tämän. Tässä oli sitä vaaran tuntua joka musiikista tuntuu puuttuvan tätä nykyä. Koko levy tuntuu siltä kuin joku olisi juuri puukottamassa sinua kylkeen. Ylipäätään todella mestarillinen teos vaikkakin Jesus Built My Hotrod kuulostaa todella oudolta keskellä tätä levyä.


13. Iron Maiden - Powerslave(edellinen sijoitus 5.)
Iron Maidenin Powerslave on minulle SE Iron Maidenin levy. Se hilpeä laukkakomppi, melodiset kitarat ja Bruce Dickinsonin vokaalityöskentely. Aijai hankala olla tykkäämättä. Tällä levyllä Iron Maiden lähti kokeilemaan huomattavasti progempaa otetta ja levyn päättävä Rime of the Ancient Mariner on yksi parhaista heavy proge kappaleista mitä olen kuunnellut. Aces High, 2 Minutes to Midnight ja Powerslave ovat yksiä tämän levyn muista tähti hetkistä. Kokonaisuudessaan mestarillinen tasapaino ympäri levyn eikä missään vaiheessa tule semmoinen olo että voisipa skipata tämän kappaleen.


12. Queen - Sheer Heart Attack
Queen on se yhtye joka on tehnyt lukuisia klassikko kappaleita. Bohemian Rhapsody, We Are the Champions, We Will Rock You jne. Tällä levyllä ei ole yhtäkään niistä. Tätä levyä voisi pitää Queenin rockimman puolen multihuipentumana. Levyn avausraita Brighton Rock sisältää yhden hienoimmista kitarasooloista ikinä missään. Muutenkin koko kappale huokuu rock energiaa. Killer Queen taasen on vallan mainio popimpi rock kappale. Tämän jälkeenhän se levyn erikoisuus vastaa tuleekin esiin. Tenement Funster, Flick of the Wrist ja Lily of the Valley muodostavat rikkomattoman biisiketjun. Tähän vielä kruunuksi esi trash metalliksikin haukuttu Stone Cold Crazy niin kyseessä on varsin erinomainen levytys.


11. Rage Against the Machine - The Battle of Los Angeles
Sitten hypätäänkin ajassa eteenpäin yhteen 90-luvun parhaimmista yhtyeistä ja heidän parhaimpaan levyynsä. Kaikki neljä ovat kylläkin todella hienoja levyjä eikä ole kysymystäkään siitä etteikö jokainen niistä olisi osa musiikkihistoriaa. Tämä sattuu olemaan minun suosikkini ja täten paras . Testify, Guerilla Radio, Calm Like a Bomb, Born as Ghosts, Sleep Now in the Fire jne. ovat kaikki henkilökohtaisia suosikkejani ja ne toimivat mihin tahansa aikaan vuodesta, kuukaudesta ja päivästä. Tom Morellon kitarointi, de la Rochan räppäys... yhdistelmä täynnä voittoa. Basisti ja rumpali antavat loistavaa taustatukea myöskin. Aivan mahatava levy.


10. Sepultura - Chaos A.D. (huom. viimeksi tällä sijalla saman yhtyeen Beneath the Remains)
Chaos A.D. on levy jota kaikki nu-metal ja rastahevibändit katsovat kateellisena ja ajattelevat: "Osaisinpa minäkin tehdä noin hyvää musiikkia." Noh tämä levy on aivan huikea mestariteos ja jo avauskappale näyttää missä mennään. Protestilaulun omainen Refuse/Resist erosi omanaikansa metallimusiikista. Koko tämä levy tuntuu olevan kuin täysin irtonainen jatke metallimusiikin matkalla kohti nykyhetkeä. Soulfly ja Sepultura ovat jälkeenpäin molemmat koittaneet saada aikaan jotain näin hienoa siinä onnistumatta. Tämä on kiistatta Sepulturan uran huipentuma. Territory, Slave New World, The Hunt, Biotech is Godzilla... aivan huikeita biisejä. Siis aivan käsittämättömän hienoja kappaleita jokikinen. Jopa Kaiowas kolahtaa tätä nykyä todella miellyttävästi. Tällä levyllä kaikki on kohdillaan.

[Ravenwood]

SOADin Toxicity olis varmaan ollut omalla listalla jos olisin pari vuotta sitten levyjä listaillut. Nykyään tuo tuntuu kaikista tylsimmältä System-levyltä. Eikä se tarkota et levy olis p**ka, ehei. Kaikki 5 levyä on ihan h**vetin timanttista settiä. Kaksi levyä heiltä olen kuitenkin tälle nykyiselle listalle kelpuuttanut ja toinen onkin tullut jo julki.

Jatkan omaa listaustani ehkä huomenna. Riippuu olotilasta.

[The Rocker]

SOADin Toxicity olis varmaan ollut omalla listalla jos olisin pari vuotta sitten levyjä listaillut. Nykyään tuo tuntuu kaikista tylsimmältä System-levyltä. Eikä se tarkota et levy olis p**ka, ehei. Kaikki 5 levyä on ihan h**vetin timanttista settiä. Kaksi levyä heiltä olen kuitenkin tälle nykyiselle listalle kelpuuttanut ja toinen onkin tullut jo julki.

Jatkan omaa listaustani ehkä huomenna. Riippuu olotilasta.

Juu nuo Systemin levyt voisi kyllä heittää aika lailla mihin järjestykseen tahansa. Oikeastaan ainoa joka ei ihan hirveästi ole kolahtanut on debyytti. Kaikki muut tappelevat sitten kuunteluajasta. Mezmerize onkin vähän päivästä riippuen joko toisena tai kolmantena SoaDin levyistä Steal This Albumin ollessa sitten neljäntenä melko säännöllisesti.

Koittakaa tosiaan muutkin jatkaa listaa! Eldomolla ja Flecthillä oli oikeastaan kaikkea muuta kuin metallia ja Stefalla sitten enemmän tätä metal/deathcore/dödis puolta. Kaikkia mielenkiintoista lukea.

[Fletch]

Nonniin, ei tartte huolestua. Hirveästi ollut kiirettä tällä viikolla, mutta sainpahan nyt perjantaina vähän aikaa kirjoitella. Täält taas tullaan!

16. Haikara – Haikara (1972)


Haikara on kulttikamaa. Legendaarisessa suomiprogeyhtyeen klassikoksi nousseessa esikoisalbumissa on positiivisella tavalla melko epätasaisia melodioita ja monipuolista sekä kaunista kielenkäyttöä, jota tosin on hiukan vaikea tulkita välillä, mutta rauhan asialla tässä selvästi ollaan. ”Köyhän pojan kerjäyksen” torvensoitto on oikein hyväntuulista. Tempoa vaihteleva ”Luoja kutsuu” on varsinkin sanoitukseltaan komea teos. ”Yksi maa – yksi kansa” on universaali ja ikuisesti ajankohtainen biisi maailmanlajuisesta kaikkien kansojen välisestä harmoniasta. ”Jälleen on meidän” jää hiukan muiden varjoon, mutta kyseessä ei silti ole ollenkaan huono tekele, päinvastoin. Päätösbiisi ”Manala” onkin sitten jo haikeampi, vaikeampi ja pelottavampi tapaus, jossa kylläkin kaikki toimii. Loppua kohden aletaan jo mennä jopa raskaaseen suuntaan, tuskaisen laulun säestämänä: ”Manalaan, Manalaan joukolla kuolemaan”. Karua, mutta kaunista. Oma suosikkini, joka on selvästi muita biisejä ylempänä.

Hyvin mielikuvituksellinen albumi kaiken kaikkiaan. Plussaa vielä erityisesti kitaran vonguttelusta, varsinkin ”Manalassa”, ja vielä enemmän plussaa Harri Pystyselle huilistin sekä tenorisaksofonistin jopista.

P.S. Myös etukannen maalaus nimeltä "II katoava metsästys" on varsin komea teos.

15. Joose Keskitalo – Tule minun luokseni, kulta (2009)


Sitten paljon tuoreempaa kamaa, hengellistä folkkia, jossa käsitellään muun muassa uskontoa, ruumiiden paloittelua, kuolemaa ja rakkautta. Joose Keskitalon sanoitukset ovat niin rehellisiä ja suoria, joskin silti kaikessa kontroversaalisuudessaan metaforien kautta ilmaistuja. Kaiken massatuotetun musiikin vastakohta.

Tule minun luokseni, kulta on hyvin tuore albumi, johon tutustuin aikalailla tasan vuosi sitten. Se on Keskitalon neljäs studioalbumi. Biiseistä huomaa Keskitalon saaneen vahvan kristillisen kasvatuksen, jota hän inhorealistisilla ja ironisilla lyriikoillaan jopa solvaa. Tämä ei todellakaan ole mitään kansanmusiikkia. Laulaja tekee laulunsa täysin omilla ehdoillaan, joka tekeekin Joose Keskitalosta todella mielenkiintoisen artistin. Levyn parhaita ovat ”Kuuletko kun hautausmaa vetää käteen”, melkein liiankin synkkä ”Tuhoa ja kuolemaa koko maailmaan”, ”Luultavasti jäit junan alle”, ”Peer Gynt” sekä yksi maailman parhaista biiseistä - ”Viis tyttöä”.

Missään muualla maailmassa ei osata tehdä samanlaista melankolista musiikkia kuin Suomessa, ja Joose Keskitalo on yksi aidoimmista melankolian sanansaattajista. Tule minun luokseni, kulta on oiva levy suomalaiseen syksyyn.

14. Leevi and the Leavings – Mies joka toi rock 'n' rollin Suomeen (1981)


Leevi and the Leavings on ihan varmasti kaikille tuttu. Olin vähän kolmen vaiheilla tämän sijan suhteen. Mielessäni kävi myös Rakkauden planeetta ja Häntä koipien välissä, mutta kyllä tämä on loppujen lopuksi Leevien paras levy. Todella kovia myös nuo edellä mainitut. Gösta Sundgvist oli maamme paras sanataituri suomalaisen pop-musiikin historiassa. Samalla kaveri oli myös hentoine äänineen todella hyvä vokalisti.

Albumin jokainen biisi on vähintään todella hyvä. Oikeasti. ”Tyttö, jota rakastan” on toisaalta hyvin pirteä, mutta toisaalta masentava kappale. ”Pojat tanssimaan” on hauska veisu, jossa rummut toimivat mahtavasti. ”Nigger Jonas”, albumin paras, on reggae-tyylinen villiin länteen sijoittuva biisi. Sitä seuraa samoissa tunnelmissa jatkava instrumentaali ”Kolmen dollarin tähden”. Sitten on vielä varmaankin tunnetumpia kappaleita ”Mene pois” ja ”Onnelliset”. Huhhuh, mitä tykitystä! Ainiin, ja onhan tässä vielä Leevi and the Leavingsin ”pink floydmaisin” biisi - ”Anastasia”.

13. Joy Division – Unknown Pleasures (1979)


Ah, Joy Division! Mietin pitkään otanko sijalle 13 Closerin vaiko tämän. Vaikka tuo kakkosalbumi onkin kokonaisuutena paljon selkeämpi ja musiikillisesti ehkäpä jopa parempi JA siinä on eeppiset ”The Eternal” ja ”Decades”, niin kyllä Unknown Pleasuresissä on sitä kuuluisaa jotain. Joy Division on yksi suosikkibändeistäni vaikka silloin aikoinani kun sitä aloin kuunnella, kesti jonkin aikaa ennen kuin tajusin sen hienouden.

Unknown Pleasuresin ahdistunutta maailmaa vahvistetaan tukahdutetuilla huudoilla ja särkyvän lasin äänillä, mutta täyden masentuneisuuden sinetöi Ian Curtisin baritoniäänen lisäksi miehen koko olemus. Biiseille kasvaa vielä syvempi merkitys, kun tietää koko Ianin tarinan. Vaikka sanoin aiemmin, etten aluksi tajunnut yhtyeen hienoutta, niin kyllä esimerkiksi tämän albumin aloitusbiisi, energisen synkkä ”Disorder” kolahti heti. Hitaat ja suoraan sanottuna aluksi hieman tylsähköt ”Day Of The Lords” ja ”Candidate” ovat ajan myötä nousseet itselleni klassikon asemaan. ”Insight” kuvaa mahtavasti Ianin elämäntilaa ja ”New Dawn Fadesiä” kuunnellessa mieleen juolahtaa vain, että olivatko asiat oikeasti noin huonosti. ”She's Lost Control” liittyy epilepsiaan, josta Iankin kirjaimellisesti kärsi. Siinä miehen ääni on myös matalimmillaan. Oman analyysini mukaan Ian Curtisin ahdasmielisyys johtui pääosin asuinpaikastaan, betonilähiöstä, jossa ei oikeasti ollut yhtään mitään. Siitä kertookin minun suosikkibiisini tältä albumilta, ”Interzone”; ”Down the dark streets, the houses looked the same. And I walked round and round. Nail me to a train. Trying to find a clue, trying to find a way to get out!” Albumin päättää aavemainen, tasan kuusiminuuttinen ”I Remember Nothing”.

Unknown Pleasuresiä ei kannata kuunnella, jos on hyvällä tuulella. Se tuo vain surua ja synkkyyttä mieleen. Onhan albumi sentään saanut hieman kyseenalaisen kunnian tulla leimatuksi täydelliseksi soundtrackiksi itsemurhan tekemiseen.

P.S. Listalla on muuten ihmeen paljon '70-lukua. Jotenkin aluksi kuvittelin useimpien levyjen sijoittuvan '60-luvulle...

12. The Doors – Morrison Hotel (1970)


...Ja '70-luvulla jatketaan – maailman parhaan bändin parissa.

Morrison Hotelissa The Doors palaa takaisin aikaisempaan muotoonsa. Aikaisempana vuonna julkaistussa The Soft Paradessa mukaan oli otettu puhaltimia ja jousisoittimia, mutta nyt palattiin takaisin neljään instrumenttiin.

Tämä levy on todella rock. Sen huomaa heti alkusekunneilla, kun raju ja röyhkeä ”Roadhouse Blues” (jossa muuten huuliharppua soittaa Lovin' Spoonfulin John Sebastian) pamahtaa käyntiin. Ylhäisessä ”Waiting For The Sunissa” Robby Kriegerin kitaratyö on aivan mahtavaa. ”You Make Me Real” on Jim Morrisonia eläimellisimmillään. ”Peace Frogin” soulfunk-kitarariffi kuulosti niin hyvältä, että Doorsit äänittivät biisin ennen kuin heillä oli hajuakaan lyriikoista. Lopulta kuitenkin täydelliset yhteiskunnalliset sanoitukset löytyivät Morrisonin runomuistiinpanoista runosta nimeltä ”Abortion Stories”. ”Blue Sunday” on toinen albumin hitaista, biisi Morrisonin tyttöystävälle ja samalla kunnianosoitus yhdelle miehen suurimmista idoleista, Frank Sinatralle. Tähän mennessä levyä olen jo aivan myyty – ja vielä on toinen puoli jäljellä, jonka alussa seilataan merellä, tai syvemmin ajatellen Jimin tajuttomuudessa, biisissä ”Land Ho!” Sitten vähän coolia jazzia; ”The Spy” ja ”Queen Of The Highway”... ...Ja sitten... yksi maailman kauneimmista ellei jopa kaunein biisi. ”Indian Summer”. Kun yhdistää ”Indian Summerin” Morrison Hotelin kanteen, jossa Jim Morrison haikeana katsoo suoraan tyhjyyteen, ei voi olla tajuamatta mistä on kyse. Tämä seestynyt mestariteos suorastaan huokuu kuolemaa. Kuolemaa, johon Jim Morrisonilla oli eräänlainen pakkomielle. Levy päättyy hard rock -teeman mukaisesti kovaan biisiin ”Maggie M'Gill”.

Paha tällaisesta albumista on panna paremmaksi, mutta kun lista on tehty vain näiden muutamien päivien fiiliksillä. Jos kaikkien aikojen parhaita listattaisiin, niin kyllä tämä olisi siellä, hmm, top kutosessa.

11. Joanna Newsom – Ys (2006)


Sitten takaisin vähän tuoreempaan kamaan. Joanna Newsom on amerikkalainen harpisti, jonka toinen albumi Ys on. En paljoa tämän tyylistä musiikkia kuuntele, mutta Joanna Newsom satumaisella lyyrisellä sopraanoäänellään vei minut mukanaan saman tien. Ja minkälaisia sanoja tuo neito käyttääkään! Tosin mystisten sanoitusten osalta ei albumi ole vieläkään täysin auennut. Mystistä albumilla ovat myös soittimet, joita ei ihan joka bändissä kuulla; mukana on muun muassa banjoa ja haitaria, mutta albumihan perustuu laulun, jousien ja tietysti harpun yhtestyöhön.

Levyllä on viisi biisiä, joista lyhin kestää reilut seitsemän minuuttia ja pisin vajaat 17. Yksittäisistä kappaleista ei oikeastaan pitäisi puhua, vaan minusta Ys tulisi aina kuunnella kokonaisuudessaan, silloin kun on varma, että ehtii rentoutuneesti varmasti kuunnella koko albumin. Biiseistä on vaikea sanoa mitään erikoisempaa. Ne ovat niin unenomaisen kauniita, että ne täytyy itse kokea.

10. The National – Boxer (2007)


Boxer löytyikin jo The Rockerin listalta, tosin yli kymmenen sijaa matalemmalta kuin minulla. The National on yksi parhaista bändeistä ikinä, vaikka onkin vaikuttanut vain 2000-luvulla. Kahdesta veljesparista sekä niin hellästi mörisevästä laulajasta Matt Berningeristä koostuva The National on erinomaista ja tervetullutta vaihtelua indie rockin maailmaan. Viime kesä tuli vietettyä musiikillisesti melkein kokonaan Boxerin sekä siitä muutaman vuoden päästä ilmestyneen High Violetin parissa.

Boxerilla on kaksi todellista helmeä, muutama kiitettävä biisi, mutta vastapainoksi löytyy pari hiukan kehnompaakin kipaletta. Näitä ongelmatapauksia ovat kolme peräkkäistä veisua ”Apartment Story”, ”Start A War” ja ”Guest Room”. Eivät nämäkään missään nimessä huonoja ole, mutta muuta albumia selvästi alapuolella. Myös ”Gospel” on päätösbiisiksi hiukan laimea. Hmm, nyt kyllä kuulostaa vähän negatiiviseltä... Mutta ei, nämä todelliset helmet, suorastaan mestariteokset eli parhaan lopetuksen ikinä omaava ”Slow Show” ja nopeasti mietittynä omaan biisit top 5 -listaan sijoittuva fantastinen ”Ada” huikeine pianoineen nostavat albumin sijalle 10. Tähän kun vielä lisätään ne kiitettävät biisit, kuten ”Fake Empire” ja ”Racing Like A Pro”, niin voidaan jo puhua todellisesta klassikosta.

EDIT: Oho, olipas silti aika negatiivisen tuntunen tää 10-sijan kirjoitus, kun vertaa joihinkin aiempiin sijoihin... No, sen verran sanon vielä, että albumi on kokonaisuutena täydellisyyttä hipova. Kiitosh.

[Ravenwood]

Eiköhän sitten jatketa. Seuraava paketti sisältää hieman uudempia suosikkeja jotka soi nykypäivänä paljonkin soittimessani. Laitetaas nyt nuo aiemmat sijoitukset tuohon kärkeen:

25. Fair To Midland - Fables From A Mayfly: What I Tell You Three Times Is True
24. Sum 41 - Chuck
23. Paramore - Brand New Eyes
22. The Offspring - Americana
21. Asa - Leijonaa Metsästän
20. Bullet For My Valentine - Scream Aim Fire
19. Rush - 2112
18. Pantera - Vulgar Display Of Power
17. System Of A Down - Mezmerize


16. August Burns Red - Messengers (2007)


Alunperin tätä levyä ei listallani ollut, mutta kuunneltuani sen tuossa muutama päivä sitten tajusin erheeni. August Burns Red on melko tuore tuttavuus itselleni, mutta kaikki levyt on kyllä tullut kuunneltua useaan otteeseen. Nykyään ABR on yksi lempparibändeistäni. Ensiksi meinasin laittaa tähän bändin tuoreimman levyn Levelerin, mutta kyllä tää vuoden -07 Messengers vaan on himpun verran kovempi paketti.

Messengers on ehkäpä metalcoremaisin metalcore-levy mitä listaltani löytyy (BFMV tai Trivium ei ole metalcorea). Jo heti levyn ensihetkistä alkaen meno on erittäin reipasta räimettä ja se jatkuu aina sinne viimeisen biisin loppuun asti. Henkilökohtaisesti kovimman vaikutuksen teki aikanaan levyn kolmosraita, Back Burner. Tuossa biisissä vain on kaikki mitä hyvältä biisiltä voi vaatia. Muuten levyltä ei mikään biisi erityisesti nouse esille, mutta kaikki kipaleet on kyllä tasaisen kovaa settiä. Jake Luhrsin huutolaulu kruunaa koko paketin.



15. As I Lay Dying - An Ocean Between Us (2007)


No kai se tämäkin metalcorea on vaikkakin tuosta August Burns Redistä aika paljon eroaakin. As I Lay Dyingilla kesti pitkään ennenkuin rupesin kunnolla lämpeämään sille. Tim Lambesisin toinen projekti nimeltään Austrian Death Machine on itselleni paljon tutumpi, mutta jossain vaiheessa kyllästyin totaalisesti siihen Arnold-imitaattorin lauluun. Silloin päätin tutustua paremmin AILDiin. Musiikkihan ei paljoa tuosta ADM:stä eroa, mutta laulu on aivan toista luokkaa.

An Ocean Between Us oli ensimmäinen AILD-levy jonka tietoisesti kuuntelin alusta loppuun ja siitä lähtien se on ollut ehdottomasti suosikkilevyni heidän tuotannostaan. Jo pelkästään biisit Nothing Left ja Forsaken riitti vakuuttamaan minut tämän bändit taidoista. Erityisesti tällä levyllä pidän Lambesisin puhtaista lauluosuuksista. Nykyään nuo puhtaat osuudet huudon keskellä yleensä vain ärsyttää, mutta tällä levyllä se toimii erinomaisesti.



14. Devin Townsend Project - Addicted (2009)


Sitten on vuorossa levy joka ei alunperin ollut ollenkaan listalla. On tätä kuitenkin sen verran paljon tullut kuunneltua, et kyllähän se tänne mukaan mahtuu. Devin Townsend ei ennen Project-bändiään ollut mulle ollenkaan tuttu. Olin mä Devinistä kuullut paljon hyvää, mutta en koskaan jaksanut siihen perehtyä. Joku kiva ihminen päätti kuitenkin laittaa tänne 'Alertin levyraatiin biisin nimeltään Bend It Like Bender! ja sen jälkeen olin vakuuttunut. Addicted ja Ki lähtivät heti tilaukseen ja jälkeenpäin olen hankkinut myös Deconstructionin ja Ghostin. Oli kuitenkin helppo valita Addicted tälle listalle.

Addicted on ehdottomasti kaikista helpoimmin lähestyttävä noista DTP:n levyistä. Tämä on noista neljästä levystä ehdottomasti iloisin ja mukaansatempaavin. Varsinkin biisit Bend It Like Bender! ja Ih-Ah! saa aina hymyn huulille. Hyväntuulen heviä, ei tästä muuta voi sanoa.



13. Machine Head - The Blackening (2007)


The Blackening on mestariteos ja kaiken järjen mukaan tän levyn pitäis olla paljon korkeammalla sijalla. En nyt kuitenkaan saanut mahdutettua tätä mihinkään muuhun väliin.

Machine Headin The Blackening on bändin kuudes ja minulle ensimmäinen levy jonka olen heiltä kuullut. Jo ensimmäisillä kerroilla tajusin että miten h**vetin kova paketti tää on. Tällä levyllä on kaikki tehty niinkuin pitääkin. Laulu, kitarat ja rummut ovat kaikki niinkuin pitääkin. Jokainen biisi on kuin hunajaa korville, eikä levyltä löydy yhtään heikkoa kappaletta. Jos kaiken tämän loistavuuden keskeltä nostaisi pari biisiä ylitse muiden niin ehkäpä Aesthetics of Hate ja Halo voisivat olla ne joista kannattaa lähteä tutustumaan. The Blackening on ehdottomasti nykyaikaisen metallin merkkipaaluja, joka kestää kuuntelua varmasti tulevaisuudessakin.

No kai se on pakko antaa jotain negatiivista palautetta kun levy ei kuitenkaan tämän korkeammalla sijalla ole. Biisien pituuksissa olisi voinut ehkä hieman tinkiä. Levyltä löytyy kuitenkin kaksi yli 10-minuuttista ja kaksi 9-minuuttista biisiä. Lyhin biisikin on kuitenkin lähes viisi minuuttia pitkä, joten mitään lyhyitä rykäyksiä ei yksikään kappale ole. Kokonaispituutta levyllä on päälle tunnin verran. Eipä toi nyt mikään suuri miinus ole, mutta yleensä kuuntelen mieluummin lyhyempiä levyjä.



12. Rush - Hemispheres (1978)


Olin kahden vaiheilla laitanko tähän Hemispheren vai Moving Picturesin. Päädyin tälläkertaa kuitenkin Hemisphereen, koska onhan se nyt ihan h**vetin kova levy. Neljä biisiä puhdasta taidetta.

Tosiaan levyllä ei ole kuin neljä kappaletta, mutta eipä sitä oikeastaan enempää kaipaakkaan. Levyn reilu 18-minuuttinen avausraita Cygnus X-1 Book II: Hemispheres ei varsinaisesti kuulu suurimpiin suosikkeihini, mutta ajaa kyllä asiansa. Sitten alkaakin ilotulitus. Circumstances on ehkäpä lemppari Rush-biisi tällä hetkellä, syytä en tiedä. Se vain kolahtaa joka kuuntelukerralla. Sitä seuraava The Trees oli ensimmäisiä Rush-biisejä joita kuulin ja edelleenkin lukeutuu suosikki-kategoriaan. Mikään muu bändi ei voisi tehdä yhtä hyvää biisiä puista kuin Rush. Mahtavaa. Levyn päättävä La Villa Strangiato onkin sitten yksi musiikin historian hienoimmista instrumentaali-kappaleista. Täydellistä instrumenttien hallintaa. Tuosta biisistä löytyy joka kerralla jotakin uutta. La Villa Strangiato osoittaa että musiikissa ei välttämättä tarvitse sanoja kertoakseen tarinaa.

Hemispheres on Rushin paras levy. Saa esittää vastaväitteitä.



11. Fair To Midland - Arrows & Anchors (2011)


Nyt taitaakin olla vuorossa ensimmäinen tänä vuonna julkaistu levy. Ja voi pojat kuinka tämä kolahtikaan ilmestyessään. Fair To Midland oli itselleni siis jo tuttu bändi, mutta kyllä tämä levy onnistui nostamaan bändin ihan omiin sfääreihinsä.

Arrows & Anchors on erittäin mielenkiintoinen levy. Yksikään biisi ei kuulosta samalta ja ei voi kuin ihmetellä mistä nää jannut repii ideansa. Jos bändin edellinen levy oli genrejen sekamelskaa, niin eipä tämä kalpene sen rinnalla yhtään. Wikipedia tarjoaa genreksi mm. Alternative metallia, folk metallia ja syntikkapoppia. Tuohon kun lisää vielä kaikkea maan ja taivaan läheltä niin ollaan aika lähellä totuutta. A&A lukeutuu ehdottomasti yhdeksi vuoden 2011 parhaimmista musiikkijulkaisuista. Kannattaa tsekata.



10. Metallica - ...And Justice For All (1988)


Kuten aiemmin jo kerroin niin Metallica oli ensimmäisiä hevibändejä joita aloin kuuntelemalla kuuntelemaan. ...And Justice For All oli ensimmäinen Metallica-albumi jonka ostin ja edelleenkin pidän sitä yhtenä Metallican hienoimmista ja ehkäpä viimeisenä todella kovana levynä. Black-album on ihan jees, mutta bändin aiempaan tuotantoon verrattuna ihan paskaa. Uudemmista levyistä ei vissiin tarvinne edes puhua. Death Magneticillä oli jo sentään yritystä vaikka jotain siitäkin jäi uupumaan.

Kaikkihan nyt tietää tämän levyn ongelmat, kuten Newstedin basson kuulumattomuus ja liian pitkät biisit, mutta on tässä kuitenkin paljon hyvääkin. Levyn kaksi ensimmäistä biisiä (Blackened ja ...And Justice for All) ovat ehdottomasti Metallican parhaimpia kappaleita. Eikä tietenkään sovi unohtaa kappaletta nimeltään One, vaikka itselleni se maistuu nykyään aika puulta. Oli tuo kuitenkin aikanaan yksi suurimmista suosikeistani. Levyn päätösraita Dyers Eve taitaa olla yksi Metallican nopeimmista kappaleista ja tuon tyylistä menoa olisinkin kaivannut enemmänkin heiltä myös vuoden -88 jälkeen. Noh, aina ei voi voittaa. Onneksi aina voi kuunnella näitä vanhempia levyjä.

---------------------

Semmosta tällä kertaa.

[Saimou]

Luen näitä listauksia hajanaisesti, mutta toki eniten kiinnostaa kommentoida kun tulee noita itsellekin tuttuja levyjä vastaan...

...Rockerin ja Fletchin listoilta kun löytyi tuo The Nationalin Boxer. The Nationalia kuuntelin itsekin koko viime talven ja kevään hyvin aktiivisesti, mutta jotenkin tuo Boxer on jäänyt itselle sellaiseksi väliinputoajalevyksi Alligatorin ja High Violetin väliin. Toki voi olla että jompi kumpi noista kahdesta löytyy vielä listauksista Boxeria korkeammalta, mutta ainakin minulle Boxer on tuon rautaisen kolmikon heikoin lenkki, vaikkei toki missään nimessä huono sekään. Sen kummempia hienoja perusteluja en osaa antaa, muuta kuin "kahdella muulla paremmat biisit".

Jännä myös, että Fletch mainitsi Start a Warin yhtenä levyn heikoimmista veisuista, kun taas itselle se tulee Boxerilta heti Adan jälkeen toisena mieleen. Myös kesäiseltä Ruisrockin keikalta juuri Start a War on jäänyt hyvin mieleen, mikä luultavasti on johtanut lisääntyneeseen diggailuun... Ei mikään "melodinen helmi", mutta juuri genressä "pubimusiikki" (ihan kuin siitäkään mitään tietäisin) simppeli ja hieno veto. Muutenkin itsellä suurin "puute" musiikinkuuntelussa on yleensä lyriikoiden kuuntelemattomuus mikäli kyseessä on vähänkään runollisempaa englanninkielestä sanailua. Tämänpä vuoksi tuollaiset yksinkertaiset tarinat, joita Nationalinkin tuotannosta löytyy, kolahtavat kovasti.

[eldomo]

16. Yes - Fragile

Tämä on pojat sitä kunnon prokea. Yesin (tai suomalaisittain Jees) esikoisalbumi oli ensikosketuksiani progressiivisen musiikin pariin. Pink Floydin ja King Crimsonin kautta tuli tähänkin yhtyeeseen tutustuttua. Noita kahta olisi voinut listaan laittaakkin, mutta pidempi kuuntelemattomuusjakso jätti ne pois, sekä se että Floydin levyt on aika tasainen laadukkaita ja King Crimsonia en ole tarpeeksi kuunnellut. En ole tätäkään kuunnellut pitkään aikaan, mutta tämä on silti h**vetin hyvä ja muistettava levy, että pitihän se listalle laittaa.

Ja tosiaan, Roundabout = paras avausraita ikinä. Vihaajat vihaatkoon.

15. Radiohead - The Bends

Radiohead. Tämä oli niitä vuoden 2009 "erotu joukosta kuuntelemalla jotain mitä muut ei kuuntele" bändejä, ja yksi harvoista, joka on jäänyt tähänkin päivään asti. Just oli ensikosketus tähän levyyn, taisin kuulla sen ekaa kertaa MTV:llä tai VH1:llä. Mutta asiasta kukkaruukkuun, levyn sisäinen tyylinvaihtelu tekee tästä muistettavan ja nautittavan kokemuksen.

14. Metallica - Kill 'em All

Vanha ykkösbändi piti saada listalle mukaan, ja sijoitus olikin suhteellisen korkealla. Mutta ei tämä tässä ole pelkästään nostalgia syistä, Kill 'em All nyt vaan on Metallican parasta tuotantoa ja kunnon thrassiä. Olihan ne pari seuraavaakin levyä hyviä, mutta tämä on jotenkin muistettavampi kuin lopputuotanto. Tämä olikin niitä ekoja metallilevyjä mitä kuuntelin.

13. Radiohead - OK Computer

Ja toinen Radioheadin levy eksyykin listalle (ihmeellisen lähelle tuota toista). OK Computer oli ensimmäinen kuuntelemani levy Radioheadilta, ja olinkin heti sitten koukussa bändiin. Ne levyn hieman tunnetumman kappaleet kuten Karma Police ja No Surprises on jäänyt todellakin mieleen, ja ei loppulevykään huono ole. Bendsiä parempi kokonaisuus, ja Yorken ääni kuulostaa jotenkin paremmalta.

12. Queens Of The Stone Age – Songs For The Deaf

Queens of the Stone Agekin sai toisen levynsä listalle. Tätä edeltänyt Rated R oli tosiaankin erinomainen levy, mutta tämä pisti paremmaksi. Kovempia biisejä jotka ovat myös tarttuvampiakin. Yhtyeeseen tuli ensikosketus tämän levyn kautta (erityisesti sen No One Knows biisin kautta) vuonna mikä muistaakseni oli 2007 ja fanitus on edelleen päällä. Uutta levyä jo kaipailisi.

11. Sigur Rós - Takk...

Mutta sitten tutustukaamme Pohjoismaalaisen veljemme Islannin parhaimpaan musiikkitarjontaan, eli Sigur Rósiin (muistaakseni tarkoitti voiton ruusua). Todella tunnelmallinen ja rauhallinen levy, jota olenkin kuunnellut useaan otteeseen ihan vain maatessani sängyllä kuulokkeet päässä. Sitä fiilistä saa hakea. Tämä levy vain toimii.

10. Joy Division - Closer

Yksi kaverini suositteli minulle kerran sellaista yhtyettä kuin The Cure. En siitä niin kauheasti innostunut, mutta Last.fm suosittelikin Joy Division nimistä yhtyettä. Ja siitä innostuinkin enemmän, hieman yhden toisen kaverin kannustuksesta. Unknown Pleasures on tullut myös kuunneltua, mutta Closer vain pärisi itselleni paremmin. Synkkyydestään huolimatta tämä toimii itselläni monenlaisissa mielentiloissa, ja Isolation on ollut pitkään yksi lempikappaleitani.

[Fletch]

Jännä myös, että Fletch mainitsi Start a Warin yhtenä levyn heikoimmista veisuista, kun taas itselle se tulee Boxerilta heti Adan jälkeen toisena mieleen. Myös kesäiseltä Ruisrockin keikalta juuri Start a War on jäänyt hyvin mieleen, mikä luultavasti on johtanut lisääntyneeseen diggailuun... Ei mikään "melodinen helmi", mutta juuri genressä "pubimusiikki" (ihan kuin siitäkään mitään tietäisin) simppeli ja hieno veto. Muutenkin itsellä suurin "puute" musiikinkuuntelussa on yleensä lyriikoiden kuuntelemattomuus mikäli kyseessä on vähänkään runollisempaa englanninkielestä sanailua. Tämänpä vuoksi tuollaiset yksinkertaiset tarinat, joita Nationalinkin tuotannosta löytyy, kolahtavat kovasti.

"Start A War" on kyllä kovin tuosta mainitsemastani heikosta kolmikosta, mutta jää muiden biisien varjoon juuri hiukan yksinkertaisempana ja tylsempänä. Ja tämä ei tarkoita sitä, että se siis tylsä olisi, ei missään nimessä. Vertasin vain muuhun levyyn.

Mutta jos nyt oikein kässäsin, niin "Adaa" pidämme molemmat levyn parhaana. Hieno homma! "Ada" onkin melko jännä tapaus, sillä sekin aluksi kuului albumin heikoimpiin, mutta ajan kanssa kasvoi ylivoimaisesti parhaaksi. Ja niinhän se yleensä taitaa ollakin, että parhaat biisit aukeavat hitaimmin.

[The Rocker]

Luen näitä listauksia hajanaisesti, mutta toki eniten kiinnostaa kommentoida kun tulee noita itsellekin tuttuja levyjä vastaan...

...Rockerin ja Fletchin listoilta kun löytyi tuo The Nationalin Boxer. The Nationalia kuuntelin itsekin koko viime talven ja kevään hyvin aktiivisesti, mutta jotenkin tuo Boxer on jäänyt itselle sellaiseksi väliinputoajalevyksi Alligatorin ja High Violetin väliin. Toki voi olla että jompi kumpi noista kahdesta löytyy vielä listauksista Boxeria korkeammalta, mutta ainakin minulle Boxer on tuon rautaisen kolmikon heikoin lenkki, vaikkei toki missään nimessä huono sekään. Sen kummempia hienoja perusteluja en osaa antaa, muuta kuin "kahdella muulla paremmat biisit".

Itselle ei High Violet ole niin paljoa kolahdellut. Kyseistä levyä on kyllä tullut kuunneltua melko paljon mutta ei se vaan kolahda niin paljoa kuin Boxer.

[Stefa]

Jatkakaamme listailua:

25. City and Colour - Sometimes (2005)
24. Converge - Axe To Fall (2009)
23. Misfits - American Psycho (1997)
22. Raised Fist - Sound of the Republic (2006)
21. Between the Buried and Me - The Great Misdirect (2009)
20. Circle of Contempt - Artifacts in Motion (2009)
19. Parkway Drive - Killing With a Smile (2005)
18. The Faceless - Planetary Duality (2008)
17. Animals As Leaders - Animals As Leaders (2009)


16. The Chariot - Wars and Rumors of Wars (2009)
Kaaoottisen harkkoren meiningeissä jatketaan. The Chariot on kanssa niitä bändejä jolta voisi valita minkä tahansa heidän neljästä studiolevystä. Heidän ensimmäinen levy on upea omalla tavallaan jo siksi, ettei levyä koskaan miksattu mikä tuo aivan omanlaisen soundinsa siihen kaaokseen. Toinen studiolätty oli hyvää jatkoa ekalle jossa on omat loistavat hetkensä, jopa heidän viimeisin tuotos on aivan tajuttoman kova. Mutta silti valitsin tämän kolmannen lätyn, joka on jokaisella osa-alueella niin tajuttoman paras. Kaaoksen huumaa, kitaran tahallista vinkunaa, Josh Scoginin vahvat ja intensiiviset huudot. Levy lyö sua lekalla päähän lähes koko kestonsa ajan, kuitenkin antamalla pari pientä hengöhdystaukoa. Aivan, tässä levyssä on enemmän laajuuttaa kuin aiemmilla levyillä, vaikka ei siltä tuntuisi. Sen välittömän sekoilun keskeltä löytyy mukavia fiilistelyjä.

Tästä voit aloittaa: Daggers


15. The Acacia Strain - Wormwood (2010)
Oi voi, taas näitä "voisin valita ties minkä levyn tältä bändiltä"-tilanteita. Mutta päädyin kuitenkin yllättävään päätökseen, nimittäin valitsin bändin tuoreimman studioalbumin. Moni hypettää Acacia Strainin The Dead Walkia, mutta itse ole enemmän Wormwoodin faneja. The Acacia Strain on siis tätä core-maailman jengiä taas, bändi itse ei jaksa luokitella itseään juuri mihinkään. Dokumentin mukaan "hardcorea, missä on metallia". Mutta anyways, tämä levy on jotain sairasta mun osalta. Moni valittaa levyn samanlaisuudesta ja maailman turhimmista 8-kielisistä, mutta itse olen eri mieltä. Myönnän että biisien samanlaisuus on huomattu, mutta tän levyn pääpainona on enemmän Vincent Bennettin rankat lyriikat ja huudot. 8-kieliset kitarat saa aikaan sellasen murean soundin että biisit tuntuvat entisestään kovemmilta, ja ne tuo sellasia Meshuggah-viboja siihen ohelle. Tämä levy on täynnä inhoa ja vihaa ihmiskuntaa kohtaan. Misantropia on korkeimmillaan mihin koko levy pääasiassa perustuu. Jos pitäisi jollain fiiliksellä kuvata tätä levyä niin se vois olla "Nyt v***ttaa niin ankarasti että voisin lyödä jokaikistä turpaan". Tunnelmaa luodaan siisteillä taustakitaroilla, sopivan brutaalit soundit, jonkun verran teknisyyttä ja perkeleesti ihmisvihaa = Wormwood.

Tästä voit aloittaa: The Impaler


14. Kylesa - Static Tensions (2009)
Siirrymme sludgen maailmaan. Kylesa oli mulle todella hankala tapaus sulatella aluksi. Sen soundimaailma oli todella omalaatuinen ja muutenkin biisien kokonaisuudet olivat mitä mielenkiintoisempia. Rauhallisesta naislaulajan fiilistelystä voidaan siirtyä rankempaan mättöön missä voi huutaa joka mies tai nainen tai molemmat. Etenkin laadukkaat kuulokkeet päässä tuon soundimaailman helmet nousevat pinnalle. Mukavasti on myös rummut jaettu niin että toiset tulevat vasemmasta ja toiset oikeasta luurista. Kyllä, tällä levyllä on kaksi rumpalia, ja samalla Kylesan eka tuotos missä tämä tuli käyttöön mikä poikkeaa jonkin verran aiemmasta. Static Tensions vaatii ihan uskomattoman paljon keskittymistä ja uudelleenkuuntelua jotta se avautuu. Sen psykedeelinen äänimaailma on erikoinen ja hypnoottinen. Genreseinät rikotaan heti, josta syntyy monen tyylilajin keitto. Kylesan Static Tensions on varmasti vuosituhannen kovimpia levyjä.

Tästä voit aloittaa: Running Red


13. Gojira - The Way of All Flesh (2008)
Jahas, Gojirasta on tullut parin vuoden sisään itselleni sellasia lempparibändejä, joiden uutta tuotantoa odotan kuin kuuta nousevaa. Ensimmäistä kertaa kun bändiä kuulin, ei se oikeen kolahtanut. Mutta jatkuvien kuuntelujen jälkeen rakastuin bändin omaalaatuiseen kamaan niin tajuttomasti etten voinut lopettaa sen kuuntelua. Tyyliltään Gojira on metallin alalajien sekasoppa, mihin mahtuu niin teknistä death metallia, groovea, rässiä ja progeilua. The Way of All Flesh oli se ensimmäinen albumi mihin bändiltä tutustuin ja kokonaisuutena on varsin toimiva levy. Alkaa niin groovahtavasti ja matkaan mahtuu juurikin nuo kaikki muut genret mitä mainitsin. Levy on teknisten riffien ilotulitusta johon mahtuu kaikenlaista. Monet varmasti tietävätkin, että Gojira on erittäin ekologinen bändi. Biisien lyriikat koskevat erittäin paljon ympäristöasioita valaista ilmastonmuutokseen. Kaveriporukassa meillä on yleisenä hupina "Toxic Garbage Island"-biisin huuto-osuus missä huudetaan meressä olevasta muovipussista. Vaikka lyriikat tuovat hilpeyttä joissain tilanteissa, on Gojira silti musiikillisesti niin uskomattoman kova etten voi jättää pois heidän musaansa.

Tästä voit aloittaa: Oroborus


12. Pyhimys - Salainen Maailma (2007)
Listaan tulee nyt poikkeus, nimittäin nyt tulee listan ainoa suomirap-levy (samalla ainoa suomenkielinen levy). Olen varmasti monta kertaa toistanut foorumilla mun mielipidettä tästä levystä eikä se ole mihinkään muuttunut. Salainen Maailma on yhä edelleen paras suomalainen rap-levy ja Pyhimys on ehdoton suosikkini suomalaisista rap-artisteista. Salainen Maailma on Pyhimyksen ensimmäinen virallinen studiolevy ja paras, mutta en silti vähättele hänen uudempaa tuotantoa. Tulva on mahtava, Medium on mahtava, Paranoid on mahtava, Salainen Maailma on silti SE levy. Pyhimys on taitava kirjoittaja, hän kirjoittaa tunteistaan ja ynnä muusta angstista niin ettei se muutu liian siirappiseksi ja vittumaiseksi. Flow pysyy loistavana koko kestonsa ajan ja sanottavaa mahtuu viidentoista biisin edestä ihan perkeleesti.

Tästä voit aloittaa: Herätä Mut Maanantaina


11. Machinae Supremacy - Overworld (2008)
Siirrytään takaisin ruotsin maalle SID-metallin merkeillä, niinkuin bändi musiikkiaan kutsuu. Machinae Supremacy on mahtava bändi, ja tavallaan poikkeaa musiikkimaustani jollain tapaa, kun miettii muita listan artisteja ja bändejä. Overworld on ehdottomasti se bändin kovin eepos missä kaikki on enemmän kuin kohdallaan. Ja tottakai bändin musaa on joka levyllä tukenut iki-ihana SID-chip joka tuo kasibittisen masiinan äänet musiikkiin mukaan. Tässä asiassa bändi eroaa muusta metallin kamasta, totta kai on HORSE the Bandin kaltaisia Nintendocore-perseilyjä mutta MaSu on kaukana niistä. Machinae Supremacyllä on oma uniikki äänimaailmansa ja varmasti isoja tekijöitä SID-chipin ohella on Robert Stjärnströmin erikoinen lauluääni. Tästä lauluäänestä voidaan olla montaa mieltä mutta mun mielestä se toimii erittäin hyvin. Overworldista löytyy Machinae Supremacyn kovimmat biisit. Parhaimmillaan bändi on kertseissa mitkä on ihan uskomattoman hyviä useammassa otteessa. Biisien rakenne voi olla melko samanlainen mutta kyllä niissä omat tunnusmerkit ovat. Kertsit ovat silti se suurin syy miksi rakastan tätä bändiä. Ne jää niin uskomattoman ilkeesti päähän soimaan koko loppuelämäksi.

Tästä voit aloittaa: Edge and Pearl


10. SikTh - Death of a Dead Day (2006)
Siirrytään bändiin joka kuoli aivan liian nopeasti. SikTh oli brittien maalta saapuva matemaattisen metallin edustaja, joka on varmasti kyseisen musan tukipilareita (mm. Protest the Hero pitää bändiään kovimpana esikuvana). Valitettavasti heidän uransa kesti vain parin studioalbumin verran (en laske EP:itä) ja itse valitsin juurikin tuon viimeisen levyn. Levy saattaa alusti kuulostaa ihme skitsoilulta ja kikkailulta mutta jatkuvalla kuuntelulla bändin sekoilu muuttuukin taiteeksi. Kahden laulajan sekoilu kuulostaa mielipuoliselta, mutta silti aivan mahtavalta. Tahdista ei oo tietoakaan ja kaiken maailman kitarakikkailua tulee jatkuvalla syötöllä, ja mä rakastan sitä. (Ei varmasti ole jäänyt albumilistailussa epäselväksi mun salainen rakkaus matemaattista metallia kohtaan.) Death of a Dead Day on erikoinen kokonaisuus, mutta silti yhtyeen mestariteos. Ainakin loistava tapa lopettaa ura.

Tästä voit aloittaa: Bland Street Bloom