Yleinen Painiblogi

[Dedu]

Superman Cena - DC Comics
The Riddler Stardust - DC Comics
Looney Reigns - Warner Bros
Mickey Mouse Neville - Disney
Kuka painija, mikä piirroshahmo ja minkä firman hahmo on seuraavana?

Nevillen piti olla Mighty Mouse.

Korjattu. Ehkä me saadaan se Disney-hahmo sitten seuraavaksi?

[enska]

Siirrän viestini Roman Reigns -ketjusta tänne, koska alkoi läpänderi liukua ohi aiheen.

Eli jos pidän vaikkapa Great Khalia viihdyttävänä painijana kehässä, niin voin naama pokerilla väittää, että mies on taitava painitaidoiltaan ja perusteeksi riittää, että hän viihdyttää minua ja joitain muitakin faneja?

Jos Khali viihdyttää sinua, niin kyllä, Khali on silloin (sinulle) hyvä showpainija. Kuka tai mikä estää ajattelemasta näin? Joku Dave Meltzer, jonka opetuksia nettiyhteisö noudattaa Raamatun lailla? Extreme Warfare Revenge, jossa painitaitojen eri osa-alueet on jaoteltu prosenttilukuihin? Olen ylipäätään pohdiskellut tätä viime aikoina. Kun olin vielä sinisilmäinen maallikko ja seurasin WWE:tä SubTV:ltä, nautin kaikista hullunkurisista ja omituisista kohtauksista, koska mikään muu televisio-ohjelma ei tarjonnut moista sisältöä. Kun sitten muutuin nettifaniksi ja aloin lukea fanifoorumeita, "opin", että sellaiset kohtaukset ovat huonoja (wrestlecrap) ja että on syytä arvostaa vain Chris Benoit'n ja Eddie Guerreron kaltaisia työhevosia. Tuntuu siltä, että valtaosa painifaneista luottaa edelleen näihin opetuksiin kuin uskovainen uskontoonsa. Ei uskalleta tykätä tietynlaisesta viihteestä, koska aivoihin on jo kauan sitten koodattu yksi ja ainoa mielikuva siitä, minkälaista on "hyvä showpaini". Jos jokin hahmo, kohtaus tai vaikkapa ottelun lopputulos poikkeaa tästä ikiaikaisesta säännöstöstä, konservatiivinen katsoja leimaa ilmiön automaattisesti huonoksi, koska se rikkoo showpainin "sääntöjä". Tämä on limbo, josta katsojan on päästävä eroon, mikäli hän mielii nauttia WWE:stä.

Hyvä showpaini on viihdettä, joka viihdyttää sinua – ei viihdettä, jolle Dave Meltzer antaa arvosanaksi viisi tähteä. Meltzer on vain yksilö, joka voi vaikutusvaltaisena journalistina syöttää omaa ideologiaansa muille painifaneille ja luoda siten eräänlaisen showpainin dogman (Wanha Wrestlahmentti), jota fanit ja nörtit sokeasti tottelevat. Tämä dogma on se, joka saa ihmisen kritisoimaan juonikuviota vaikkapa siksi, ettei sen protagonisti käyttäydy stereotyyppisen protagonistin lailla. Kun esimerkiksi Sheamus legendaarisesti "lainasi" Alberto Del Rion autoa ja tärveli sen, moni kitisi, että kohtaus oli huono, koska Sheamus käyttäytyi kuin antagonisti, mutta jos segmenttiä ajattelee eri näkökulmasta, se oli todella hyvä, koska se sai Sheamuksen tuntumaan ärsyttävältä nilkiltä ja Del Rion puolestaan sympaattiselta altavastaajalta – eli siitä syntyi tunteita herättävä tulkinta! Kun osaa siis irrottautua "meltzerismin" otteesta, WWE:tä voi taas tarkastella SubTV-fanin sinisin silmin. Emme me silloinkaan pitäneet hahmoja "faceina" tai "heeleinä", vaan hahmoina. Toisista tykkäsimme, toisista emme. Ne, joista tykkäsimme, olivat meille protagonisteja, ja niitä, joita vihasimme, pidimme puolestaan antagonisteina. Mikset siis esimerkiksi sinä, Koopatroopa, ota kaikkea irti siitä, että Roman Reigns on sinulle täydellinen antagonisti, siis heel?

[The Rocker]

Ja harmaus tuli... ei ollut enää mustaa ja valkoista ollenkaan, pelkkä harmaus ja sumu peitti hahmojemme motiivit. Ei liene väliä muiden mielipiteillä. Se on kaikki harmaata mulle.

[Darien Fawks]

Enska osuu asian ytimeen, ja itse asiassa tuon kaiken voi yleistää laajemmallekin. Eckhart Tollon oppeja siis taas teille kerron.

Tolle kertoo siitä, kuinka loppujen lopuksi sanoilla ei ole juuri väliä. Sanat ovat vain tienviittoja, jotka viittaavat tiettyihin tarkoitteisiin. Vaikka kuinka puhuisimme hunajasta, emme tiedä, mitä hunaja on, jos emme ole maistaneet sitä. Ja siinä vaiheessa, kun maistamme hunajaa, ei sanalla oikeastaan ole mitään merkitystä enää.

Eufemismeiksi kutsutaan sanoja, joilla pahat asiat saadaan kuulostamaan vähemmän pahoilta. Totuus kuitenkin on, että meidän tulee nähdä sanoja syvemmälle. Tolle sanoo, että jos jokin sana ei enää toimi sinulle ja värittyy liiaksi, kannattaa siitä luopua. Hyviä esimerkkejä latautuneista sanoista ovat jumala, uskonto, homo sekä painin alueelta vaikkapa smark, mark ja Enskan esiin nostama wrestlecrap. Kaikilla näillä sanoilla on meille tietynlainen lataus, vaikka ne ovatkin olevinaan neutraaleja sanoja noin muuten. Viisaaksi tekeytyvä argumentoija voi puhua homoista, vaikka oikeasti hänen kantansa ovatkin värittyneitä ja hän mieltää homot hinteiksi, B-rapun pojiksi ja rööriroopeiksi. Arkistenkin sanojen latautuneisuus johtaa siihen, että henkilöt virittäytyvät herkästi keskustelemaan asioista kuin satoja kertoja aiemmin sen sijaan, että he näkisivät jokaisen keskustelun ainutlaatuisuuden.

Erityisen mielenkiintoinen on tilanne, jossa henkilö ei tiedä asian nimeä tai ei omaa sanastoa sen perkaamiseen. Hyvänä esimerkkinä tästä voin mainita kuusikuisen poikani, joka suhtautuu kaikkiin asioihin ihmetellen. Kun hänelle antaa pallon, hän näkee kädessään mielenkiintoisen ja uudenlaisen esineen. Hän näkee kielennettyä maailmaa syvemmälle: jokin, mikä monille meistä on "vain pallo," on hänelle jotain ennennäkemätöntä. Vasta myöhemmin, kun poika oppii sanoja, kahliutuu hänen elämänsä samalle konseptitasolle, jolla iso osa meistä on jumissa. Siis tasolle, jossa tiedämme kaikesta kaiken, eikä mikään tunnu meistä ihmeelliseltä – elämme omassa narratiivissamme eli ajatustemme virrassa.

Myös kirjallisuuden kursseillani on tullut esiin, kuinka jokainen sana tarkoittaa jokaiselle ihmiselle eri asiaa. Miettikääpä vaikka seuraavaa lausetta ja sanokaa se ääneen:

"Minä harrastin eilen punaisessa talossa seksiä kauniin naisen kanssa."

Jokaiselle meistä herää tuosta erilaisia mielikuvia. Minä on kaikille meistä eriä tarkoittava sana, joka viittaa meihin itseemme. Punainen talo voi herättää hyvinkin monenlaisia mielikuvia: joillekin tulee mieleen bordelli, joillekin ehkä mummonmökki, mutta myös näitä on lukuisia erilaisia. Seksi vasta onkin yksi latautuneimpia sanoja. Osa meistä ajattelee ehkä rakastelua ja hyvin intiimiä kanssakäymistä, toiset taas jyystämistä ja puhtaasti hedonistista tapahtumaa. Ja millainen sitten onkaan kaunis nainen – makuasia tämäkin.

Vaikka kuinka monta kertaa toistat tuota lausetta, et ole yhtään sen lähempänä itse tuota kokemusta, vaan ehkä jopa toisinpäin, kun kuvittelet tietäväsi jotain, vaikket tiedäkään oikeasti mitään.

Pointtina siis on, että kannattaa totisesti miettiä, onko mielekästä kahlita omia ajatuksiaan ja omaa näkemystään maailmasta tai showpainista sana-/ajatustasolle. Ajatteluhan toimii kielellisesti. Olisiko siis teidän mahdollista ottaa pallo tai vaikkapa kivi tai kukkanen käteen ilman ihmeellisyyden riisuvaa nimeämistä? Tollen juttuja lukenut Oprah Winfreykin kehui, kuinka hän nämä asiat hokattuaan käveli ulos puutarhaansa ja näki sen aivan uusin silmin ja kauniimpana kuin koskaan. Kauneus ei ollut hänelle enää vain ihmeellisyyttä selittävä ja latistava sana, vaan hän näki asiat aivan uudella tavalla. Kuten Tolle sanoo, siinä vaiheessa kun tiedämme sanan, oletamme tietävämme, mikä sen tarkoitteen syvin "essence" on.

Ajatuksien laittamisen syrjään on Tollen sanojen mukaan läsnäoloa. Einsteinkin aikanaan sanoi, että on kaksi tapaa elää: siten, että kaikki on ihmeellistä, ja siten, että mikään ei ole ihmeellistä. Elätkö sinä omassa narratiivissasi vai koetko maailman pala kerrallaan koko komeudessaan?

[Merovingi]

Have We All Forgotten About the Biggest and Longest Storyline, Which is Still Ongoing? [Spoilers - Everything]

Redditistä löytyi erinomainen tekstinpätkä, jossa muistutetaan pisimmästä ja suurimmasta tarinasta koskaan showpainissa. Tarina ei vielä ole loppunut - ja smarkkeja on workattu raa'asti.

[Darien Fawks]

Podcastien ja muiden myötä tulin valoon. Steve Austin on the man.

En ole vieläkään kyynisimmästä päästä enkä näe asioita niin kuin mielestäni monet näkevät: minulle skaala on huonosta erinomaiseen, ei paskasta hyvään. Pystyn näkemään hyvät puolet asioissa, mutta kykenen silti myös näkemään ne huonot.

Roman Reignsin voitto oli minusta mielenkiintoinen. Kyllä, mielenkiintoinen, mutta ei hyvä asia. Hyvä asia se ei ollut siksi, että olisi ollut yksinkertaisesti paljon parempiakin vaihtoehtoja, jotka olisivat tehneet seuraavaa:

1. Taanneet meille laadukkaita matseja.
2. Mahdollisesti nostaneet firmassa pitkään olleita ja mainetta ansaitsevia kasvoja ylemmäs.
3. Yllättäneet positiivisemmin.
4. Luoneet enemmän hyvää fiilistä yleisöön.

Mitä Reignsin voitosta sitten seurasi?

1. Mies, joka ei ole paininut yhtäkään hyvää singles-ottelua painii Wrestle-fuckin'-maniassa pääottelussa.
2. Työhevoset eivät saa mahdollisuutta loistaa korkealla tasolla.
3. Yleisöä masentaa ja fanit peruvat jo subscriptioneitaan.

Minä, kuten moni muukin täällä, rakastan NXT:tä. Siellä käsikirjoitus on sellaisella tasolla, että kaikki tuntuu aina loogiselta ja tyydyttävältä ja oikeita painijoita pushataan. Raw'ssa asia ei ole ollenkaan näin.

Olen puolustanut viime aikoina suurempaa narratiivia, mutta nyt on pakko myöntää, että asiat alkavat mennä jo vähän naurettaviksi. Roman Reigns on aloittelija, joka kohta vetelee varmaan ainakin kolme kertaa enemmän fyrkkaa WWE:stä kuin esimerkiksi Dolph Ziggler, Daniel Bryan ja Cesaro, jotka puolestaan vetelevät vähintään kolme kertaa parempia otteluita kuin Reigns on koskaan vetänyt. Kuten sanottua, Reignsin visiitti huipulle maistuisi kyllä minulle, mutta Wrestlemaniassa sen ei pitäisi tapahtua. Vuodessa on 365 päivää ja vissiin jotain 250 show'ta, kun taas WWE:ssä on ehkä 50 aktiivista painijaa. Tämä ajateltuna on väärin ja latistavaa, että Reignsin kaltainen "noob" kokee painimaailman suurimman hetken jo tässä vaiheessa uraansa. Heeliksi kääntäminen auttaisi hieman asiaa, mutta nämä palkka- ja arvostusasiat eivät sillä korjaannu. Mizinkin männävuosien Wrestlemania-mestaruusmatsispotti tuntui jotenkin ansaitummalta.

Suurempi narratiivi on todellinen asia, mutta senkin kanssa täytyy vetää rajat. Royal Rumble oli yksinkertaisesti käsikirjoituksellisesti luokaton ja paljon heikompi ottelu kuin mitä se olisi voinut ja mitä sen olisi pitänyt olla. Ziggler ei saanut momenttiaan, Bryan näytti heikolta, Mizdow ei ollut Mizin kanssa tyydyttävällä tavalla kontaktissa, Curtis Axel ei noussut koskaan kehään, vahvana bookattu Rusev pistäytyi vain käymässä lopussa sen sijaan, että olisi ollut kunnon lopputaistelu. Rumble-ottelu oli vain aivan käsittämättömän huono, ja itse olin vajaan kahden viikon spekulointini aikana fantasiabuukkaillut matsia päässäni jatkuvasti hiton paljon paremmaksi. On täysin käsittämätöntä, miksi WWE:n piti tehdä ottelusta noin huono. WWE:n pitäisi heittää realismi ikkunasta ja tajuta, että heillä on mahdollisuus käsikirjoittaa aivan ylimaallisen hyviä kuvioita.

Itse tykkäisin siitä, jos WWE ottaisi enemmän munaa bookkaukseensa. Yleisöä kuunneltaisiin enemmän ja vaihtuvuutta main eventissä olisi runsaammin. Välillä joku voisi nousta mielenkiintoisella kuviolla mestaruuteen asti ja sitten ehkä ottaa taas askeleen alemmas. Kunnon storylineja, enemmän freesejä juttuja ja eeppisempiä feudeja. Vaikkapa Steve Austin ja Jake Roberts bookkaamaan isoa linjaa ja muutama muu käsikirjoittaja kirjoittamaan ohjelmien sisältöjä ja pieniä välietappeja. Status quo pois!

Rumble-ottelun osallistumisjärjestyksen voisi toisaalta arpoa realismin ja ennalta arvaamattomuuden lisäämiseksi. Käsikirjoitustiimi voisi vaikkapa jakaa painijoita hieman joihinkin voimasuhteisiin, joiden mukaan pääasiallinen bookkaus tapahtuisi. Esimerkiksi Ziggler olisi hyvin voinut olla mukana loppuun asti ja lentää vaikka viimeisten joukossa, mutta hänen osallistujanumeronsa olisi voinut arpoa. Numero 30 oli kaikkein väärin numero, mitä Zigglerin kaltaiselle työhevoselle voi antaa. Ennen Rumblea kutsuttiin "Who's who of sports entertainmentiksi", mutta jos tämänvuotinen ottelu oli sitä, niin eipä hyvin mene.

[Merovingi]

WWE: Burning through cash and running out of options

Erinomainen artikkeli WWE:n taloustilanteesta, joka on mielenkiintoista luettavaa. Tilanne ei ole WWE:llä järin hyvä, sillä tällä hetkellä käteisen määrä on 68 miljoonaa dollaria, joka on kulutettu loppuun kahden vuoden sisään ellei WWE tee muutoksia rahankulutuksessa. Kirjoittajan mukaan WWE todennäköisesti vähentää osakkeenomistajille maksamaansa osinkoa, joka tulee taasen väistämättä laskemaan WWE:n osakkeen houkuttelevuutta ja laskemaan sen arvoa, jonka lisäksi WWE Studiosin sulkeminen voi tulla kyseeseen.

WWE ei ole tehnyt viimeiseen kahteen vuoteen voittoa investointien takia, mitä artikkelia lukiessani ymmärsin, vaikka se tuottaa enemmän voittoa kuin kaksi vuotta sitten. Muut kulut heikentävät siis WWE:n tuottavuutta, joka on laskenut viimeiset pari vuotta.

Network ei myöskään tuota vielä voittoa ja sen käyttäjäkunnan vaihtuvuus on todella suurta, se on myös syönyt PPV-markkinat, joista WWE sai enemmän rahaa.

Valitettavasti vain artikkelin ensimmäinen sivu on luettavissa, mutta tässä on koko teksti ilman graafeja spoiler-tagien sisällä:

Spoiler: näytä

In 2011 World Wrestling Entertainment (NYSE:WWE) reached an impasse with its dividend: Management could no longer afford to both pay a dividend and continue investing heavily in several new ventures. The company decided to continue its content investment and slashed the dividend by two-thirds.

Fast forward to today. WWE faces the exact same dilemma. Profitability is declining, the company is still investing in several new ventures and is burning through cash once again. This article analyzes WWE's financial position, with special attention paid to various cash flow metrics and some of the company's recent most important objectives. Money In The Bank

Source: Morningstar

In the above chart, the green bar above represents cash on hand while the solid blue line represents free cash flow. Free cash flow can be found by taking operating cash flow (which is the excess cash a company generates) and subtracting capital expenditure (which represents spending on new projects). Free cash flow is important because WWE's dividend must come either from free cash flow, cash on hand or borrowings. In this case, free cash flow represents WWE's ability to pay its dividend.

As you can see, free cash flow has been below zero since 2013 and the dividend to investors has essentially been coming straight out of WWE's bank account for the last couple years. cash on hand is now only $68 million. At this rate WWE would run out of money in two years if it continues paying its current dividend of twelve cents per share. Therefore, I believe WWE will suspend its dividend and will do so sooner than later.

Source: Morningstar

If there's one important thing to take away from this chart it's this: WWE is not a declining business. In fact, revenue has been steadily growing since 2009. This revenue growth has been driven by international expansion to Europe and East Asia, improving television rights and growing live event revenue. Over the last ten years, international revenue has grown at a 6% compounded rate, television rights revenue has grown at 8% compounded and live events revenue has increased by 5% compounded.

But I'm afraid I have some bad news: Operating cash flow has continued to decline and is now near zero. In other words, business operations are no longer generating excess cash. Furthermore, operating income margins (before depreciation and amortization) are on the razor's edge; declining from 15% a year ago to just 4% as of last quarter.

Why has profitability declined so much? The short answer is that ventures outside of wrestling have drained profits and the company's transition from pay-per-view to network subscriptions has yet to prove fruitful.

One obvious example of this is WWE Studios, which managed to post $0.9 million in operating income over the last twelve months, but has been swimming in red ink for most of its existence. In 2013, WWE Studios posted over $12 million in negative operating income.

WWE Network is largely responsible for the company's decline in profit margins. Management has invested significantly in new content on the WWE Network. This costs money, and the return thus far has been negligible to zero because WWE Network has yet to sustainably reach breakeven numbers.

The WWE Network has also cannibalized a once-integral source of cash flow - pay-per-views. Pay-per-view revenue is down by 70% from the same period last year. A quick look under the hood explains why overall profit has declined so much. A single WWE pay-per-view event typically costs between $30 and $50. However, a subscription to the WWE Network can be procured for the bargain basement price of just $9.99 per month. And the WWE Network contains not only all live pay-per-view events but also original content, all of which costs money to produce.

To put a number on this effect, over the past twelve months, operating income (before depreciation and amortization) from pay-per-views has declined by $5.1 million. Much of that decline, I believe, is due to a migration over to the WWE Network. The Millions, And Millions?

The understood 'rule of thumb' regarding the WWE Network is that it needs 1 million subscribers to breakeven (this does not seem to account for cannibalization from pay per view events). While the company generated headline buzz from the announcement that the network recently reached 1 million subscribers, we will see that this 'snapshot' is likely irrelevant.

Source: WWE

While these numbers are a bit old, and will be updated when WWE announces its fourth quarter and full-year earnings in a couple weeks, we can see that the WWE Network has a very high 'churn' rate, where cancellations have nearly equaled adds for two quarters.

Anyone familiar with wrestling can tell you that interest peaks just before big pay-per-views and troughs during the "off-season." In WWE's case, interest in content will be greatest during the period from Royal Rumble to Wrestle Mania, between late January and early April. Interest should again spike in August for Summerslam.

Therefore, citing subscriber numbers in the immediate wake of Royal Rumble, will likely prove to be an irrelevant snapshot. Subscriber interest seems to peak during this time of year, anyway (it certainly did last year). My educated guess is that the bulk of cancellations, during both quarters, come after major pay-per-view events. With subscribers able to cancel at any time, I suspect the churn rate will continue to be substantial and I also suspect that the subscriber base will be significantly below one million by the end of the first quarter. And This Is The Bottom Line

At this rate of cash burn, WWE will be out of liquid funds in 24 months or so. Therefore, I believe that the company will suspend its dividend and will do so sooner than later. Looking at the bigger picture, investment in new content and ventures into other entertainment markets have drained the company's war chest of cash and have jackknifed operating profits to near zero.

For things to remain as they are for WWE, the company's content investment, such as the commentary programs and reality shows which the company now produces, will have to begin generating cash flow. The same goes for WWE Studios. Also, the WWE Network will have to become profitable, not only on an absolute basis, but also in a way that provides a viable alternative to the traditional pay-per-view business model.

I'm skeptical either effort will be successful. First, I don't believe these peripheral shows will ultimately pique interest in WWE's flagship programming. If anything, it's the flagship programs, Raw and Smackdown, which must make exciting and engaging content to pique interest in the spinoff shows, not the other way around.

WWE's ventures outside of wrestling will cost investors their dividend. Furthermore, if WWE Studios continues to bleed money while the WWE Network ultimately delivers only very thin profit margins, then the company will be due for an attitude adjustment within the next couple years. There simply won't be enough cash laying around to fund these projects. At that time, many of these programming ventures will either get scaled back or receive the big boot altogether.

[Darien Fawks]

Minua puhututtaa tällä hetkellä eräs asia, joten avaudunpa vaikka tänne. Ensin lainaan itseäni NXT-keskustelusta:

Ymmärrän, että kaikki ei voi miellyttää kaikkia, mutta koen silti ongelmakohtien etsimisen toisinaan turhan analyyttisenä. Kenties foorumit ovat minulle vain väärä paikka keskustella ja alan sittenkin lipua enemmän WrestlingAlertin FB-jaoston (esim. Enska ja ViiZei) puolelle siinä, että painista on parasta keskustella kevyemmällä rupattelutasolla chattaillen. Yleisesti ottaen pidän kyllä näistä pitkistä ja syvälle menevistä viesteistä, mutta liian harvoin täällä pääsee lukemaan kunnolla positiivisia viestejä. Itse kun näen viihteen niin, että kun tietty taso ylitetään, niin analyyttinen pohdiskelu ja tarkastelu alkaa menettää merkityksensä. Voisin itse asiassa kirjoittaa tästä pidemmänkin postauksen johonkin ketjuun.

Täällä sitä siis ollaan kirjoittelemassa nyt.

Laajennanpa nyt hieman tuota ajatustani, että viihteen laadussa on erilaisia tasoja. Ylipäätään olen aina tykännyt arvostella kaikenlaista näkemääni ja kokemaani – tästä syystä olen elämässäni kirjoittanut myös työkseni ainakin teatteri-, elokuva-, peli- ja levyarvioita. Viimeisimmän pestini sain tavallaan FB-kaverini kautta, kun hän totesi äitinsä sivuston (ei sivuston johtaja) hakevan uutta verta arvostelutiimiin. FB-kaverini oli Facebook-päivitystäni huomannut, että minulla oli "kyky ja halu jäsennellä näkemääni ja kokemaani teksin muodossa", mikä on tietystikin pitkälti peruja foorumeiden syväluotaavista keskusteluista ja analyyseista.

Eckhart Tollen ja ylipäätään ykseyden opit löydettyäni minussa on kuitenkin tapahtunut muutoksia. Olen alkanut pistämään merkille omat tunnetilani ja välillä onnistunut jättämään ne taustallekin. Joskus minun on tehnyt mieli puuttua johonkin asiaan – siis oikeasti tehnyt mieli: olen tuntenut sisälläni vahvan energiamuutoksen ja nousevan emootion momentumin –, mutta olen päättänyt tietoisesti tuntea tuon tunteen ja luopua reagoinnistani. Jonkin ajan päästä tämä tunne onkin sitten kadonnut ja olen ollut iloinen, että pystyin vastustamaan sitä. Kun tätä tekee useammin, muuttuu seesteisemmäksi tyypiksi, jonka kanssa on helpompi tulla toimeen. Menneisyydestä kumpuavat tunteet ja pelot pystyy kuin pystyykin selättämään. Negatiivisuuden ei tarvitse olla liian suuri osa elämää.

Pahoitteluni, että poikkesin hieman asiasta. Yritän kaiketi sanoa sitä, että liika analysointi ei ole ihmiselle hyvästä. Korkein arvo on ottaa elämä vastaan sellaisena seikkailuna, jona se tulee. Aina ei kannata jäsennellä näkemäänsä liiaksi. Jos nauttii jostakin, niin kannattaa nauttia täydellä sydämellä sen sijaan, että ottaisi astetta tiheämmän kamman esiin. Huonoja puolia ei kannata etsiä väen vängällä, sillä se vain helposti tuhoaa sen jo saavutetun hyvän fiiliksen ja riemun. Kuten Tolle toteaa, hyvät ajatukset harvemmin jäävät pakonomaisesti päähän – vain negatiivisilla mietteillä on tapana kasvaa ja monistua loputtomiin.

En sano, että kaikesta analyyttisyydesta pitäisi luopua. Olen edelleen journalisti ja kriitikko, joten hommaani kuuluu asioiden purkaminen osiin ja tarkastelu useilta kanteilta. Kun kysyn kaveriltani, mitä mieltä hän oli juuri syömästään kebabista, ja hän vastaa "oli "Ihan hyvää", niin kysyn heti "Yhdestä viiteen?" Omassa mielessäni "ihan hyvää" -tyyliset heitot voivat olla hyväntahtoista ja harmitonta arkikieltä, mutta koska kysymykseni signaloi oikeaa kiinnostusta, en tyydy hyväntahtoiseen ja harmittomaan, vaan pyrin saamaan tarkemman vastauksen. Usein "ihan hyvää" asettuu kolmosen huitteille, mutta joskus se saattaa nousta jopa neloseen tai pudota kahteen pisteeseen. On siis selvää, että skaala tuollaiselle arviolle voi olla hyvinkin laaja.

Siinä vaiheessa itse kuitenkin tahtoisin vapautua analyyttisyyden ikeestä, kun viihde on tietyllä tasolla. En näe syytä, miksi hekumallisen hyvä, täyttävä, maittava ja kookas kebab-annos tulisi luokitella "viisi miinukseksi" ja näin ollen riisua siltä sen ainutkertaisuus mahtavana annoksena, kun yhtä hyvin voi hehkuttaa maasta taivaaseen ja tuntea positiivisen energian kasvu omassa kropassa. Usein se pienen pieni epäkohtakin voi olla vain pieni roso, joka loppujen lopuksi nimenomaan sai annoksesta esiin sen kiistattoman herkullisuuden.

Minusta arvosana 5- samoin kuin 99/100 on pääasiassa merkki analysoijansa jääräpäisyydestä, ei katu-uskottavuudesta ja armottomasta rehellisyydestä. Mitä pienempi kritiikki hyvään asiaan, sitä selkeämmin tämä kristalisoituu – vaikka loogisesti voisi ehkä toisin ajatella ("Enkös jo kehunut muuten todella paljon?"). Asioiden esteetön hehkuttaminen on luopumista negatiivisuudesta ja pikkutarkkuudesta ja heittäytymistä viihteen ja elämän vietäväksi – ja nämä ovat niitä asioita, mitä varten viihde on alun perinkin tehty.

[ViiZei]

En näe syytä, miksi hekumallisen hyvä, täyttävä, maittava ja kookas kebab-annos tulisi luokitella "viisi miinukseksi" ja näin ollen riisua siltä sen ainutkertaisuus mahtavana annoksena, kun yhtä hyvin voi hehkuttaa maasta taivaaseen ja tuntea positiivisen energian kasvu omassa kropassa.

Mitäs sitten jos annoksesta löytyy vaikkapa karva? Omalla kohdallani se ei ruokailua pilaa, mutta en missään nimessä voisi antaa vitosta enää siinä vaiheessa. "Viisi miinus" kuulostaisi enemmän oikealta.

[Dedu]

En näe syytä, miksi hekumallisen hyvä, täyttävä, maittava ja kookas kebab-annos tulisi luokitella "viisi miinukseksi" ja näin ollen riisua siltä sen ainutkertaisuus mahtavana annoksena, kun yhtä hyvin voi hehkuttaa maasta taivaaseen ja tuntea positiivisen energian kasvu omassa kropassa.

Mitäs sitten jos annoksesta löytyy vaikkapa karva? Omalla kohdallani se ei ruokailua pilaa, mutta en missään nimessä voisi antaa vitosta enää siinä vaiheessa. "Viisi miinus" kuulostaisi enemmän oikealta.

Jotakuinkin sama itselläni.

Omalla kohdallani jonkinasteinen täydellisyyden tavoittelu selittynee suurilta osin elämäntilanteestani ja tavoitteistani. Haen nyt keväällä yliopistoon opiskelemaan arkkitehtuuria, ja tuon tavoitteen eteen on tullut tehtyä töitä jo useampia vuosia. Ala on siitä "ongelmallinen", että sinne ei voi yksinkertaisesti lukemalla lukea itseään sisään, koska varsinainen pääsykoe on piirustus- ja suunnittelukoe, joka vaatii taitoja joita voi vain harjoitella, ei lukea kirjoista (joskin taidekirjoista voi saada jotain neuvoja jne). Koko tämän ajan olen sanonut jokaiselle henkilölle, joka on tekemiäni töitä (piirustuksia, maalauksia, pienoismalleja yms.) arvostellut, että tahdon täysin suoran kritiikin; älä kerro jonkin olevan hyvää, jos se ei sitä ole. Haluan myös neuvoja työstäni; vaikka työ olisi 5 pisteen arvoinen (maksimi pistemäärä pääsykokeessa), tahdon silti kuulla olisiko työssä jotain mitä kannattaisi tehdä eritavalla. Ja analysoin kriittisesti tietenkin myös itse töitäni, jotta näkisin mikä niissä on hyvää ja mikä huonoa, ja millä niitä parantaisin. Miksi? Koska vain olemalla kriittinen ja saamalla palautetta voi kehittyä. Ei tietenkään kannata olla ylikriittinen, mutta tahdon aina viedä työni seuraavalle tasolle. Voisin siteerata Selännettä sanomalla "kehitys loppuu tyytyväisyyteen".

Olen huomannut jo omissa arvosteluissani etsiväni ja analysoivani esimerkiksi Raw-jaksoa kovin samalla tavalla; miettimällä mitkä asiat ovat hyviä, mitkä eivät niin hyviä, ja mitkä huonoja. Samaa teen omien töiden kanssa.

[MR.Off Topic]

Tämä viesti nyt on oikeastaan suoraan osoitettu Darienille. Koen monesti, että vaikka "levität" tällaista positiivisyyden sanaa, niin toimit tavallaan silti päinvastoin. Olet nimittäin tosi ehdoton välillä siinä, että jotain asiaa ei saisi kritisoida niin rankasti. Siksipä viestisi koetaan monesti hyökkäyksiksi toista vastaan, koska tunnut pureutuvan kulmahampaillasikin esimerkiksi Ravenwoodin viestiin ja tunnut sanovan, että "ainoastaan minun ei kritisoiva kanta on oikea", jolloin ikävä kyllä päädyt kritisoimaan Ravenwoodin viestiä itse.

Eihän tuo ollut mikään "löysä roll-up-voitto", vaan täysin looginen ja nerokas tapa päättää matsi.

Juuri tuollaisista kohdista puhun, kun sanon, että kritisoit hyvinkin hyökkäävästi toisten mielipiteitä. Eli vaikka asennoidut ohjelmaa kohtaan positiivisen hehkutuksen kautta, niin muiden mielipiteitä kohtaan olet armoton. Heidän kantansa on väärä, jos he eivät ole yhtä innoissaan tuotteestaan.

Näinpä uskallankin sanoa, että esimerkiksi uskon oman suhtautumiseni kokonaisvaltaisesti olevan paljon positiivisempi kuin sinun suhtautuminen. Olet sokeutunut yrittäessäsi levittää muillekkin tuota positiivisuuden sanaa ja olet alkanut tekemään sitä negatiivisuuden kautta. "Miksi et voi katsoa asiaa positiivisesti?" "Miksi pitää kritisoida?" "Miksi pitäisi antaa tähtiarvosanoja?" Oletko ajatellut, että joillekkin arvioiminen voi olla puolet viihteestä? Ehkä he haluavat olla oman elämänsä kriitikkoja ja nauttivat katsomansa painin jäsentelystä? Itse, vaikka joskus kritisoin, niin en ota toisten mielipiteitä kovinkaan vakavasti täällä tai yleensäottaen, vaikka niissä suoranaisesti haukuttaisiin minua. Keskustelusta nautin, mutta esimerkiksi loukkaantumisen täällä foorumilla jostain näen turhana. Voin kritisoida Lucha Dragonsien ja sen toisen joukkuuen (enmuistanytnimiä) botchailevana ja olihan se jopa huono, mutta all in all suhtautuminen minulla siihen on positiivinen (prototyyppimatsi). En ota painia niin vakavasti, en ota elämääkään niin hirveän vakavasti ja uskon, että se on oman positiivisuuteni lähde.

--

Loppuun on pakko sanoa, että tekstini saatta nyt mennä heleposti pään yli, koska se on vähän sekava, enkä tunnu nyt osaavan selittää sitä mitä yritän selittää. Syytän jäätävää krapulaa. Ehkä tolla päästään kuitenkin alkuun.

[What]

Omasta mielestäni painia voi katsoa (ja siitä myös nauttia) sekä kriittisesti katsoen ja tähtiarvosanoja nakutellen sekä sitten heittäytyen vaan mukaan "aivot narikkaan" asenteella. Itsehän olen ratkaissut tämän ongelman siten, että "livetapahtumia" katsoessa pyrin vaan nauttimaan show'sta. Analyyttisemmin katselen sitten vanhempia tapahtumia (ppv projekti). Tämä järjestely on itselleni toiminut jo usean vuoden ajan. Vuonna 2012 yritin ängetä tuoreita tapahtumia tuohon ppv projektini muottiin, mutta koin sen vievän katselunautinnolta jotain pois ja homman lopetin.

[Darien Fawks]

Omasta mielestäni painia voi katsoa (ja siitä myös nauttia) sekä kriittisesti katsoen ja tähtiarvosanoja nakutellen sekä sitten heittäytyen vaan mukaan "aivot narikkaan" asenteella. Itsehän olen ratkaissut tämän ongelman siten, että "livetapahtumia" katsoessa pyrin vaan nauttimaan show'sta. Analyyttisemmin katselen sitten vanhempia tapahtumia (ppv projekti). Tämä järjestely on itselleni toiminut jo usean vuoden ajan. Vuonna 2012 yritin ängetä tuoreita tapahtumia tuohon ppv projektini muottiin, mutta koin sen vievän katselunautinnolta jotain pois ja homman lopetin.

Laitan juuri Facebookin Alert-aktiiveihin videon, jossa vähän syvennyn näihin juttuihin. Ajattelin ylipäätään lisätä aktiivisuutta tuolla ryhmässä ja laittaa välillä ehkä matsiarvioita tai yleisiä ajatuksiani sinne puheen kautta. Tulee ehkä inhimillisempi kuva, jota on myös helpompi ymmärtää.

[Show_Stopper]

Inhimillisyys kärsii kun kasvojesi sijaan suuntaat kameran staattista ruutua kohti. Muuten varsin pätevä vlogaus. Näitä lisää.

[Darien Fawks]

Inhimillisyys kärsii kun kasvojesi sijaan suuntaat kameran staattista ruutua kohti. Muuten varsin pätevä vlogaus. Näitä lisää.

Mun kasvot ei ole inhimilliset. ^^

[Griffin]

Saimoun vinkistä copy-pastella nämä myös tänne. Kyseessä siis pienoinen "projekti", jonka tuolla blogin puolella aloitin. Pistän nämä kaksi nyt erillisissä viesteissä, ettei mene ihan sekasotkuksi. Toivottavasti saadaan aikaan keskustelua.



Griffin's Top Three: Young Talents
Ensimmäisenä saa kunnian olla "arvostelussa" nuoret tähdet. Kyse on siis nuorista kavereista, jotka ovat heti saaneet huomioni ja olen heihin tykästynyt. Listaa tutkaillessa on hieno huomata, että kaikista heistä on tullut aikansa yksiä suurimmista supertähdistä. On aika valaisevaa, kun oikein syventyy mistä nämäkin herrat ovat lähteneet ja mihin päätyneet. Let's mennään...

3. John Cena
Nuori John Cena teki heti minuun vaikutuksen. En lähde ylistämään hänen otteitaan tuolloin kehässä mutta ei hän huonokaan ollut. Hahmo oli varsin mielenkiintoinen ja nuoren pojan mieleen varsin kiehtova. Ja nyt tarkoitan nimenomaan tätä räppäävää mulkvistia, joka keräsi magneetin lailla ongelmia puoleensa. Cenan liikearsenaali muokkautui ja laajeni hyvin pitkälti gimminckin mukana ja itse tykkäsin kovin näistä Cenan signatureista, joista ilahduttavasti osa on säilynyt tähänkin päivään asti. Räppäävä paha poika oli siis mieleeni mutta ehkä suurin fanitus syntyi, kun Cena kääntyi pikku hiljaa naamaksi. Tosin, varsin lopullisen tuntuiseksi on sille tielle myös jääty. Cena kuului tuolloin ehdottomiin suosikkeihin ja nyt yli 10 vuotta myöhemmin voi sanoa, että miehestä on tullut firman aivan kiistaton ykkönen, jota toki ollut jo pitkään. Tässä välissä hän on saavuttanut lähes kaiken ja päämestaruutta kantanut 15 eri kauden verran. Kritisoijia riittää asiasta, kuin asiasta mutta aika kiistatonta on menestys, jota Cena on takonut näinä vuosina.

2. Brock Lesnar
Aika megamaisella pushilla tämä silloin nuori mies asteli isoon kehiin ja kaatoi heti tuolloisen rosterin kovimmat nimet, kuten Hoganin, Rockin sekä Takerin. Ensimmäistä päämestaruuttakaan ei kauaa tarvinnut odottaa ja jo silloin oli selvää minkälaisesta tekijästä oli kyse. Itse tykästyin kovin Brockin aggressiiviseen ottelemiseen sekä varsin uskottavaan lookkiin. Mies oli tuhoaja ja myös näytti siltä. Suurin fanitus alkoi -kuten Cenankin kohdalla- vasta naamailun alkaessa. Muistan ikuisesti feudin Kurt Anglea vastaan, jolloin paikoitellen jaot olivat hieman epäreilut. Muutoinkin Lesnarin ensimmäinen runi WWE:ssä oli mielestäni varsin kultaista ja hän oli osallisena ikimuistoisissa tapahtumissa, kovissa feudeissa ja hyvissä otteluissa. En pitänyt yhtään siitä, kun Brock häippäsi lafkasta mutta jos ajatellaan nykypäivää niin pitää vaik kiittää luojaa, että löysi takaisin, kokemusta ja mainetta runsaasti rikkaampana. Kova atleetti ja ehdottomasti ansaitsee paikkansa talenttien listalta.

1. Randy Orton
Ensimmäinen kunnon muistoni Randystä on, kun hän hyökkäsi kommandopipo päässä Kevin Nashin kimppuun takahuoneessa. Tuolloinhan oli käynnissä ottelu, jossa Ric Flair sekä Shawn Michaels kohtasivat Triple H:n. Tuo kyseinen ottelu oli sama, jossa Evolution lyöttäytyi kyseiseen muotoonsa. Flair käänsi selkänsä Michaelsille ja lopputulemana Michaels sekä Nash saivat selkäänsä Flairilta, Triple H:lta sekä paluunsa tehneeltä nuorelta Randy Ortonilta. Evolution oli porukkana aivan suosikkini mutta Randy Orton erityisesti. Nuori ylimielinen kusipää sopi Randylle, kuin nyrkki silmään. Jo tuolloin häntä antoi ensitahdit tulevasta. Hän kehittyi kehässä, mikissä sekä hahmona. En epäillyt hetkeäkään, etteikö hänestä tulisi vielä iso nimi. Se tosin tapahtui nopeampaa, kuin osasin odottaa. Olen kuullut paljon pahaa ajasta, jolloin Randyn ja kumppaneiden tiet erosivat. Voin olla eriskummallinen mutta itse tykkäsin. Kehittyminen jatkui omaa polkua ja lopputulosta saa nykyään ihailla. Mies on yksi menestyneimpiä 2000-luvulla ja rosterin kantavia voimia.


Sellainen lista nuorten talenttien osalta. Jos nykyistä hetkeä mietitään niin listalla olisi ehdottomasti muuan Seth Rollins, josta voi ja uskon tulevan yhtä valovoimainen tähti, kuin listan kolmikosta on tullut.

[Griffin]

Griffin's Top Three: Promojumalat
Tällä kertaa käsittelyyn "promojumalat". Mikkityöskentely on iso osa alaa ja etenkin hahmoa sekä sen kehitystä. Usein hyvät promottajat saavat aikaan parempia segmenttejä, joita juuri hahmon kehitys kaipaa ja lähes poikkeuksetta ovat kova etu, kun feudeja rakennetaan. Paljon on hyviä promottajia ja vielä enemmän vähintään kohtalaisia. Loistavat promottajat ovat kuitenkin niitä, jotka ansaitsevat sen huomion. Loistavan promottajan kriteerejä on varmasti paljon mutta itse koen tärkeimmiksi ulosannin, sujuvuuden, uskottavuuden sekä sen, että saa mikin kautta kontaktin yleisöön. Jaaa let's mennään...

3. Chris Jericho
Jericho kuuluu muutoinkin all-time suosikkeihini mutta rehellisesti voin sanoa, että ensivaikutuksen (ja pysyvän) hän teki mikin varressa. Mielestäni kunnon hahmo ja painija on muuntautumiskykyinen. Tarkoitan, että pystyy elämään ja olemaan hyvä roolissa, oli se sitten mikä hyvänsä. Tässä nostaisin Jerichon yhdeksi parhaista. Ennenkin olen tästä puhunut Jerichon kohdalla. Hän pystyy olemaan loistava vakava kunnianhimoinen nilkki, yleisön suosiossa elävä hassuttelija tai marttyyrin elkein esiintyvä crybaby. Jericho on mies, joka taipuu kaikkeen. Ehkä suurimmat syyt ovat juuri siinä, että hän muuntautuu mikissä miksi vain ja suorittaa sen samalla tasolla. Lisäksi hän on loistava esiintyjä, jonka koen totta kai kulkevan käsikädessä mikkitaitojen kanssa.

2. CM Punk
CM Punk teki mikissä hyvin lähtemättömän vaikutuksen. Mielestäni hänen ulosanti on jotain hyvin ainutlaatuista, etten osaa edes selittää miten se eroaa muista. Punk ja mikrofoni suorastaan kuuluvat yhteen ja uskon, että tässä on yksi suuri syy miksi CM Punk on juuri niin suosittu, kuin hän on. Toki hän on kokonaisvaltaisesti toimiva paketti ja yleisesti ottaen hyvä kaikessa mutta ei käy kiistäminen, etteikö hän osaisi ottaa katsojien huomiota mikkityöskentelyllään. Hän voi olla mikissä aivan tolkuttoman hauska, hyvin uskottava tai kansan raivon partaalle ajava kusipää mulkvist. Aika pitkälti samat jutut, kuten Jerichon kohdalla siis.

1. Triple H
Hunter on minun papereissani yksi ellei kaikkien aikojen paras heel. Tottakai naamakausina myös toimiva ja varma suorittaja sekä osaa myös olla huvittava mutta ehdottomasti parhaimmillaan tuollaisena kusipäänä tai vaihtoehtoisesti varsinaisena paha peppuna. Mikissä poikkeuksetta hyvä, uskottava sekä viihdyttävä. Kuuluu omiin all-time suosikkeihin eikä vähiten juuri tämän takia. Ja myös Evolutioniin rakastuin aikoinaan, koska koen, että se oli yhtä Triple H:n parhaista ajoista. En tarkoita että olisi paininut silloin parhaat matsinsa vaan rooli oli kerrassaan loistava. Look ja mikkitaidot kohtasivat aivan kultaisella tavalla. Se on kyllä Hunterille ominaista, sillä rooli kuin rooli, on hän huikea. Ja siinä missä kaksi aiempaakin taitavat hassuttelun jalon taidon, niin tekee myös Triple H. Jälleen esiin nousee siis tämä muuntautumiskyky, jossa kaikki kolme herraa ovat huikeita!


Siinä top-kolmikko. Harmillisesti jäi todella kovia ukkoja ulos mutta se on välttämätöntä, sillä top-3 listaan ei voi sulloa kymmentä nimeä. Oikein erikoinen erityismaininta mm. Paul Heymanin kaltaiselle velholle, joka on mikissä uskomattoman kova. Ja tottakai The Rock, Stone Cold.. Tämmöinen lista siis tältä erää, mietteitä?

[MR.Off Topic]

Mistäköhän johtuu, että itse en innostunut ollenkaan Bryanin ja Reignsin ottelusta. Itselleni, kun se tuntui hitaalta matsilta, jossa molemmat herrat olivat ikään kuin "another day in the work" tyylisellä asenteella mukana ottelussa. Siinä tuntui olevan kyllä ainekset, vaikka minkämoiseen matsiin, mutta ottelun flow tuntui tökkivältä ja kaikki tuntui perussuorittamiselta. Toki Bryan haki siihen sellaista tarinaa otteillaan, jota olisin odottanut esimerkiksi Brock Lesnaria vastaan käydyltä ottelulta, mutta matsi ei tuntunut saavan liekkejä alleen. Tähdissä arvioisin, että ottelu oli semmonen ***+, joka ei todellakaan ole kovan main event ottelun laatua. Missäs siis vika, kun niin moni tuosta tuntui nauttivan?

Ensinä mietin, että enkö vain ole painista taas tähän väliin hirveän innostunut, mutta toisaalta hihkuin innostuksesta viime viikolla katsoessani PWG:n Black Cole Sun -tapahtumaan. Tämä johtaa itseni siihen, että olenko nyt vain astunut liian kauas WWE:n tyylistä tehdä asioita tai yksinkertaisesti kyllästynyt heidän tapaan tehdä asioita. On se ennenkin tuntunut ennalta-arvattavalta, mutta nyt tylsistyttävän ennalta-arvattavalta.

En oikeastaan edes tiedä, miksi asiasta täällä jaarittelen, koska tämä on enemmän itsetutkistelua aiheesta, mutta toisaalta ajatuksien pistäminen ylös myös jäsentää niitä. Toiseksi tietenkin kysymys kuuluu, että ovatko muut kärsineet saman tyyppisistä "oireista"? Ratkaisu asiaan? Oma ratkaisuni tähän väliin taitaa ollaa ottaa tauko WWE:stä Wrestlemaniaa ja NXT:tä lukuunottamatta ja yritän keskittyä enemmän puroresuun ja indyihin. Samalla voisi alkaa yrittämään tuottamaan materiaalia tälle foorumille noista kahdesta aiheesta enemmän, koska sitä kautta itsekkin päädyin tuolle "paremmalle" tielle aikanaan. Katellaan.

[Griffin]

Griffin's Top Three: Extreme Wrestlers
Tälläistä tällä erää. Nimi saattaa vähän hämätä, sillä nyt ei ole varsinaisesti tarkoitus lyödä listaan niitä kovimpia ECW-jyriä, joiden ura perustuu vain siihen piikkilankaan ja liekehtivään pöytään. Itse tykkään brutaaleista otteluista sekä näyttävistä spoteista. Kyseisissä otteluissa on kuitenkin se juttu, että kaiken pitää pysyä kohtuudessa. Toki kunnon hardcoremättö maistuu aina mutta matsista on vaikeaa nauttia täysillä jos siinä ei ole mitään logiikkaa ja järkeä mukana.


3. Triple H
Tästä olikin puhetta foorumilla jonkun aikaa sitten. Osana kyseistä keskustelua saatiin todeta, että aikakautena, jolloin Hunter veti parhaat vuotensa, nähtiin nykypäivää huomattavasti enemmän stipulaatiota. Tämä on aivan totta ja varmasti osittain senkin takia Hunter löytyy listalta. Triple H on kuitenkin mielestäni fiksu ottelija, joka pystyy pitämään ns. ottelun kasassa. Ja tarkoitan juuri tällä sitä tapaa miten matsit ei lyö yli. Jokainen varmasti tietää, että kuluisi "pieni" tovi, mikäli Triple H:n huippumatsit tähän lueteltaisiin. Voin kuitenkin spoilata, että valtaosa kyseisestä listasta olisi kuitenkin jonkin sortin stipulaatio matseja. En varmasti ole yksin, kun väitän, että Triple H on omimmillaam juuri sellaisissa matseissa, kuten HiaC tai vaikka street fight. Ja nämä matsit hänen uransa varrelta ovat lähes poikkeuksetta brutaaleja sekä hyviä koitoksia. Näillä näkemyksillä Triple H löytyy ehdottomasti listalta. Ja vielä kunniamaininta hänen tavaramerkkinään toimineelle lekalle.

2. Edge
Edge löi itsensä läpi 2000-luvun alussa toimiessaan "veljensä" Christianin kanssa joukkueena. Joukkuepainin osalta varsin kultaista aikaa mutta mitä muistetaan parhaitan? Aivan, s****nan kovat stipulaatio matsit. E&C kävi todella kovia brutaaleja matseja Hardyjen sekä Dudley Boyzin kanssa ja osa näistä otteluista on jäänyt historiaan lopullisesti positiivisessa valossa. Joku on joskus sanonut, että parhaita joukkueotteluita ikinä ja joku puolestaan todennut, että parhaita tikasmatseja ikinä. Fakta on kuitenkin se, että Edge teki itsestään supertähden juuri näiden "hardcore"-matsien myötä. Singles urallaan hän jatkoi samaa kaavaa, sillä Edgeltä nähtiin parhaina vuosinaan paljon erittäin kovia matseja. Mick Foleyn, The Undertakerin sekä John Cenan kaltaiset miehet ottivat yhteen Edgen kanssa ikimuistoisissa otteluissa, joita käytiin välillä häkissä, välillä tikkaiden kanssa ja välillä lennettiin pöydän läpi, oli se sitten palava tai ei. Loistava supertähti, joka antoi kyllä kaikkensa ja sen saa lopullisesti todeta, kun alkaa käymään läpi hänen matsejaan.

1. Mick Foley
Jos ympäri maailmaa kuljet nimellä hardcore legend, saat myös kunnian listan ykköspaikkaan. Tämä on aivan kiistatonta sillä Mick Foley on ehkä kahelein pattipää, joka on ikinä astunut kehään. Kaikki muistaa Foleyn spotteja ja niitä hetkiä, kun hän on oikeasti uhrannut henkensä tämän lajin ja viihteen vuoksi. Jos ei muuta niin jokainen wrestlingfani on varmasti nähnyt edes, kun Foley lentää häkin katolta alas tai kun tippuu häkin katon läpi kehään. Nuo ovat sellaisia hetkiä, jotka tulevat elämään tämän bisneksen mukana luultavasti aina. Mick Foley on juuri se henkilö, joka voi oikeasti sanoa, että teki itsensä kuuluisaksi tämän tyyppisellä painilla. Foleyn saavutuksia, meriittejä ja titteleitä tämän saralta voisi luetella loputtomiin mutta tyydytään toteamaan, että hänellä on niin kovia matseja ja niitä on aivan loputtomiin. Ja nyt ei todellakaan rajoituta vain WWE/F tarjontaan, sillä sen, ECW:n sekä WCW:n ohella mies ehti käsittääkseni vetää näitä matseja ainakin Japanissa. One and Only, todellinen hardcore legenda.


Triple H, Edge ja Mick Foley muodostivat siis listan tältä erää. Jälleen jäi kovia nimiä ulos, kuten yksi suosikeistani tältä saralta, Sabu. Vanhoja ECW nimiä voisi luetella paljon mutta ne ovat kuitenkin kaikkien tiedossa. Siltikin monet "mainstream" painijat, kuten Michaels, Cena sekä Undertaker omaavat huikeat listat kovia stipulaatio matseja, joten ansaitsevat myös maininnan. Kommentoikaa toki, ketä teille on tarjoillut kovimmat stipulaatio matsit ja extreme hetket?

[Dedu]

Mistäköhän johtuu, että itse en innostunut ollenkaan Bryanin ja Reignsin ottelusta. Itselleni, kun se tuntui hitaalta matsilta, jossa molemmat herrat olivat ikään kuin "another day in the work" tyylisellä asenteella mukana ottelussa. Siinä tuntui olevan kyllä ainekset, vaikka minkämoiseen matsiin, mutta ottelun flow tuntui tökkivältä ja kaikki tuntui perussuorittamiselta. Toki Bryan haki siihen sellaista tarinaa otteillaan, jota olisin odottanut esimerkiksi Brock Lesnaria vastaan käydyltä ottelulta, mutta matsi ei tuntunut saavan liekkejä alleen. Tähdissä arvioisin, että ottelu oli semmonen ***+, joka ei todellakaan ole kovan main event ottelun laatua. Missäs siis vika, kun niin moni tuosta tuntui nauttivan?

Ensinä mietin, että enkö vain ole painista taas tähän väliin hirveän innostunut, mutta toisaalta hihkuin innostuksesta viime viikolla katsoessani PWG:n Black Cole Sun -tapahtumaan. Tämä johtaa itseni siihen, että olenko nyt vain astunut liian kauas WWE:n tyylistä tehdä asioita tai yksinkertaisesti kyllästynyt heidän tapaan tehdä asioita. On se ennenkin tuntunut ennalta-arvattavalta, mutta nyt tylsistyttävän ennalta-arvattavalta.

En oikeastaan edes tiedä, miksi asiasta täällä jaarittelen, koska tämä on enemmän itsetutkistelua aiheesta, mutta toisaalta ajatuksien pistäminen ylös myös jäsentää niitä. Toiseksi tietenkin kysymys kuuluu, että ovatko muut kärsineet saman tyyppisistä "oireista"? Ratkaisu asiaan? Oma ratkaisuni tähän väliin taitaa ollaa ottaa tauko WWE:stä Wrestlemaniaa ja NXT:tä lukuunottamatta ja yritän keskittyä enemmän puroresuun ja indyihin. Samalla voisi alkaa yrittämään tuottamaan materiaalia tälle foorumille noista kahdesta aiheesta enemmän, koska sitä kautta itsekkin päädyin tuolle "paremmalle" tielle aikanaan. Katellaan.

En syttynyt itsekään tuolle matsille, mutta nautin kuitenkin esimerkiksi seuraavasta Raw:sta. Eli et ole ainoa joka ei tuosta ottelusta oikein syttynyt.


Griffinillä taasen mielenkiintoinen projekti menossa. En ala itse ottamaan sen suuremmin kantaa valintoihin, koska tämänhän on tarkoitus olla nimenomaan Griffinin top-3, ei Dedun tai muiden alertilaisten top-3. Mielenkiintoista ja mukavaa luettavaa ja on todella hyvä asia, että otat niinkin raffin (vai pitäisikö sanoa roughin?) linjauksen kuin top-3; auttaa pitämään analyysit ja viestit sopivan mittaisina ja samalla saadaan oikeasti sitä hajontaa. Jos se olisi top-10, niin viesteistä tulisi todella pitkiä ja sinne listaan tulisi niin paljon samoja nimiä kuin mitä esim. itse laittaisin. Nyt kuitenkin tulee se mielenkiintoinen tilanne, jossa pakko tsekata miksi esimerkiksi Triple H on Griffinin top-3 promottajat-listalla muttei The Rock, kun taas top-10 listassa olisi helppo vain tsekata "no siellä on Stone Cold, Rock, HHH jne. eli samat ku mulla, ei mitään erikoista". Mielenkiintoinen projekti

[Griffin]

Dedulle paljon kiitoksia.

Griffin's Top Three: Best Technical Wrestlers
Idea syntyi ensin, kun oli puhetta herrasta nimeltä Daniel Bryan. Tämän jälkeen katselin vanhaa Smackdown jaksoa ja näin erään vanhoista suosikeista itse työssä. Näin ollen päätin kirjoittaa aiheesta. Aina olen pitänyt teknisesti pätevistä painijoista, sillä heidän suorittaminen on jotenkin niin sulavan kaunista. Etenkin, kun ajatellaan kehään kaksi samanlaista teknisesti pätevää kaveria. Usein lopputuloksena on viihdyttävä koitos ja etenkin, kaunis.

Itse Daniel Bryan kommentoi haastattelussa, että tyylilajin hienous on juuri siinä, kun tekniikan osaava kaveri pystyy yhdellä ranteen vääntämisellä kurittamaan ja satuttamaan itseään huomattavasti isompaakin kaveria. Ja juuri näin se on. Vertauksena Bryan käytti Mark Henryä (tuntuu oudolta kirjoittaa tuo nimi, kun taas katsoo otsikkoa..), joka ottelee pelkällä voimalla. Teknisesti pätevä kaveri kun puolestaan pystyy usein muuntautumaan vastustajan mukaan ja löytämään sopivan keinon kullekkin vastustajalle. Tästä päästääkin sujuvasti listan kimppuun...

3. Dean Malenko
Joku voisi sanoa, että Malenko kuuluu ylemmäksi mutta syy kolmosena olemiseen on se, etten ole niin hyvin perehtynyt mieheen. Sama pariaate on listassa, kuin listassa. Rankkaan usein siis näkemäni perusteella ja siinä täytyy muistaa, että aloitin seuraamisen vuonna 2002. Ja aiheeseen; Malenko on todellinen taituri, eikä turhaan ole saanut lempinimeään. The Man of 1,000 Holds. Lähes poikkeuksetta katsomani Malenkon ottelut ovat olleet hyviä. Historiikkiin en ole kovin hyvin perehtynyt mutta elän käsityksessä, että mies ei koskaan ollut se firman isoin nimi eikä edes isoimpia, paini missä firmassa hyvänsä. Tähän ehkä syynä on se, että mies ei omaa hirvittävää määrää karismaa eikä ole mikään lihaskimppu. Mikkitaidoista en osaa sanoa mutta varmasti - firma kuin firma - on ollut rosterin parhaita painijoita.

Itselleni on jäänyt mieleen yleisesti upean teknisen painin ohella se, että Malenko näytti upeita countereita. Ja mikä hienointa, tuntuu, että häneltä löytyi myös vastustajan countereihin counterit. Ehdottomasti yksi kovimpia painijoita vaikka supertähtenä ei noussutkaan kirkkaimpaan eliittiin. Pakko arvostaa.

2. Chris Benoit
Surullisen kuuluisa tapaus Benoit. Uran ja elämän loppu oli harmillinen toki muutenkin mutta myös siksi, että se on asia, josta Benoit nyt sitten muistetaan. En muista, että ketään olisi puhunut enään hänen taidoistaan tuon onnettomuuden jälkeen. Anyhow, Raivotautinen ahma kuului suosikkeihini aikoinaan. Hänen teknisesti kaunis ottelutyyli yhdistettynä aggressiiviseen otteeseen oli viihdyttävää katsottavaa. Hienoa, että mies sai vuonna 2004 oman suuren hetkensä, jonka kiistatta ansaitse. Tuo oli kuitenkin nimenomaan hetki. Itse muistan Benoitin sellaisena kunnon työhevosena (vrt. nykypäivänä Ziggler), joka ei saanut aina mainetta ja kunniaa mutta saattoi viikosta toiseen tulla aloittamaan sen shown ja aina vetää laadukkaan matsin.

Kerroin tuossa ylempänä, kun katselin vanhan Smackdown jakson. Tässä tuleekin juuri the point; Benoit veti helkutin kovia matseja, kuten otellessaan Triple Hoon sekä Michaelsin kanssa. Siltikin, tässä tapauksessa hänellä oli vastassa Charlie Haas, joka oli "vain" Kurt Anglen oppipoika. Molemmat ovat kovia taitureita mutta eivät olleet niitä firman isoimpia nimiä. Siitä huolimatta tässäkin esimerkissä, he tulivat aloittamaan shown ja vetivät suoraan illan kirkkaasti parhaan matsin. Ja tämä on se Benoit, jonka haluan muistaa ja arvostaa. Hän oli niin pirun taitava ja kova tekemään duunia kehässä, että hän veti vähintään sen hyvän ottelun, oli vastassa sitten Haas, Lesnar, Cena, Guerrero tai vaikka Nathan Jones. Tässä tulee siis taas esiin se, miten tuollainen teknisesti loistava ottelija pystyy vetämään poikkeuksetta kovia matseja ja muuntautumaan vastustajan mukaan.

1. Daniel Bryan
Viime aikoina paljon keskusteluissa esillä ollut Daniel Bryan ansaitsee paikkansa listan sijalta yksi. Nimi oli minulle pitkään tuttu jo aikoinaan. Tiesin, että kyseessä on joku indymies, jota ilmeisesti osa pitää yhtenä maailman parhaista. Kuten olen kertonut, tutustuin kunnolla häneen vasta palatessani tuotteen pariin. Tässä ajassa hän on noussut ehdottomasti yhdeksi suosikeistani. Toistan itseäni, kun sanon, että Bryanin hienous on juurikin siinä, ettei hän tarvitse kauniimpia puitteita ja parasta vastustajaa painiakseen hienon ottelun. Hän vain on niin hyvä, sulavaliikkeinen ja viihdyttävä, että hän saa toisetkin näyttämään paremmilta. Voi siis sanoa, että Bryan on tehnyt erittäin lähtemättömän vaikutuksen, jonka vuoksi olen äitynyt tutkimaan myös vanhempaa materiaalia.

William Regal totesi haastattelussa, että Bryan on niin hyvä, kuin on, koska hän on ollut ympäri maailmaa oppimassa ja ottamassa mallia parhailta. Ja lisäksi siis se, että Bryan on osannut oppia maailman parhailta ottelijoilta ja yhdistää näitä omaan tyyliinsä. Tämän huomaa, niin taitava hän on. Ja käsittääkseni tässä ohessa Bryan on vuosien varrella harjoitellut myös muita lajeja, kuten jujitsua. Bryanista olen niin paljon viime aikoina saanut kirjoittaa, että turha enään lähteä kaikkea samaa puimaan. Totean vain, että mies on nykyisen rosterin paras painija ja teknisesti varmasti yksi maailman parhaita.


Mitä te olette mieltä tyylilajista, painijoista ja listasta? Kovia ukkoja jäi jälleen ulos, jotka olisivat ansainneet paikan listalta, kuten Kurt Angle, Bret Hart, Eddie Guerrero... Näin kuitenkin tällä erää. Esimerkiksi Bret Hart jäi ulos, koska hänen aktiiviaikaa en ole seurannut vaikka toki matseja nähnyt reilusti.

[zemppari]

Mistäköhän johtuu, että itse en innostunut ollenkaan Bryanin ja Reignsin ottelusta. Itselleni, kun se tuntui hitaalta matsilta, jossa molemmat herrat olivat ikään kuin "another day in the work" tyylisellä asenteella mukana ottelussa. Siinä tuntui olevan kyllä ainekset, vaikka minkämoiseen matsiin, mutta ottelun flow tuntui tökkivältä ja kaikki tuntui perussuorittamiselta. Toki Bryan haki siihen sellaista tarinaa otteillaan, jota olisin odottanut esimerkiksi Brock Lesnaria vastaan käydyltä ottelulta, mutta matsi ei tuntunut saavan liekkejä alleen. Tähdissä arvioisin, että ottelu oli semmonen ***+, joka ei todellakaan ole kovan main event ottelun laatua. Missäs siis vika, kun niin moni tuosta tuntui nauttivan?

Ensinä mietin, että enkö vain ole painista taas tähän väliin hirveän innostunut, mutta toisaalta hihkuin innostuksesta viime viikolla katsoessani PWG:n Black Cole Sun -tapahtumaan. Tämä johtaa itseni siihen, että olenko nyt vain astunut liian kauas WWE:n tyylistä tehdä asioita tai yksinkertaisesti kyllästynyt heidän tapaan tehdä asioita. On se ennenkin tuntunut ennalta-arvattavalta, mutta nyt tylsistyttävän ennalta-arvattavalta.

En oikeastaan edes tiedä, miksi asiasta täällä jaarittelen, koska tämä on enemmän itsetutkistelua aiheesta, mutta toisaalta ajatuksien pistäminen ylös myös jäsentää niitä. Toiseksi tietenkin kysymys kuuluu, että ovatko muut kärsineet saman tyyppisistä "oireista"? Ratkaisu asiaan? Oma ratkaisuni tähän väliin taitaa ollaa ottaa tauko WWE:stä Wrestlemaniaa ja NXT:tä lukuunottamatta ja yritän keskittyä enemmän puroresuun ja indyihin. Samalla voisi alkaa yrittämään tuottamaan materiaalia tälle foorumille noista kahdesta aiheesta enemmän, koska sitä kautta itsekkin päädyin tuolle "paremmalle" tielle aikanaan. Katellaan.

Vähän samanlaista fiilistä Offarin kanssa. WWE.n perseillessä lähes kaikessa mahdollisessa, muutamaa valonpilkahdusta lukuunottamatta (Stardust, Cesaro & Kidd, Rollins yms) on meikäläisenkin mielenkiinto kohdistunut laajemmalle säteelle. NJPW:tä ja PWG.tä aina kuin mahdollista, LU:ta yritän kiriä kiinni, luonnollisesti NXT. Satunnaisesti myös pienempiä indyjä ja Dragon Gatea. Ajattelin myös ehkä katsastaa tämän viikonlopun ROH:in anniversary show'n (Cardissa mm. Sydal/Alexander, ADR/Lethal, ReDragon/Bucks, Styles/ACH sekä 4-way mestaruudesta).

Mut joo, pitäisi ehkä postata enemmänkin PWG:stä, vaikkei foorumilla taida muita aktiiveja Offarin lisäksi, jotka seuraisivat tuota promootioista parhainta.

[Griffin]

Griffin's Top Three: Matsimuodot
Idean tähän sain, kun katselin Countdownin, jossa oli listattu kaikkien aikojen typerimmät stipulaatiot ja matsimuodot. Tuon jälkeen oli pakko todeta, että voi luoja. Osan kohdalla oli pakko pohtia, että onko ne keksitty jossain aineissa, kun taso tuntui olevan sitä, että katsotaan kuka kykenee keksimään typerimmän matsin. Matsimuodot ovat kuitenkin tärkeä osa tätä bisnestä. Ne toimivat tiettynä väriläiskinä, joka tietysti tuo mielenkiintoa. Ja turha tuskin selittää miten erillaiset matsimuodot sopii eri ottelijoille ja erillaisiin feudeihin sekä tilanteisiin.

3. Hell in a Cell
Jossain on joskus ja jotkut yhä nimittävät tätä kyseistä h**vetin häkkiä kaikkein brutaalisimmaksi matsimuodoksi, jota WWE:ssä on nähty. Osittain ellei täysinkin totta mutta onhan näidenkin otteluiden luonne kokenut pienen kolauksen. Muutamat vuodet oli välissä, joten niiden aikaiset häkkihelvetit taitaa kaikki olla näkemättä. Näkemäni perusteella kuitenkin näin on ollut ja onhan se perusteltua, kun muutenkin eletään tälläistä aikaa. Uudesta HiaC-ppv:stä en tykkää, kuten osasin jo kertoa kuullessani moisesta. Mielestäni HiaC kuuluu kunnon pohjustuksen ja tulisen feudin päättämiseksi. Ja sopivan harvoin, kuten joskus.. Mielestäni siellä ei kuulu viikon pohjustuksella ratkoa mitään ykköshaastajuutta.

Anyhow, tykkään matsista juuri siksi, koska siinä syntyy sellainen vaarallisuuden tunne, joka on tietty luonnollista, kun lukitaan ottelijat tuollaiseen hökkeliin. En tiedä johtuuko se sitten juuri siitä massiivisuudesta vai mistä mutta cage otteluihin en syty juuri millään tapaa, kun tähän taas yleensä oikein huolella. Ja ehdottomasti tämän kuuluisi olla kuten ennen eli harvoin ja harkitusti.

2. Street Fight
Aloitetaan taas negatiivisista asioista. En tykkään jos kyseinen matsimuoto on käytössä ja sitten tullaan vetämään kehään uikkarit jalassa perus No DQ-matsi. Tässä muodossa kiehtoo juuri se, että se on tappelu eikä ottelu. Paras fiilis syntyy, kun kaksi ottelijaa tulee tyyliin farkut jalassa pieksemään toisiaan ympäriinsä. Sitä on mielestäni street fight. Jos jo pelkästään tässä onnistutaan, olen myyty. Kaksi hyvää esimerkkiä loistavasta Street Fightistä ovat HBK:n sekä Triple H:n tarjoama matsi vuoden 2002 Summer Slamistä sekä viime vuonna Rawssa nähty Ambrosen ja Rollinsin välinen koitos. Ja toki loistava Triple H-Mick Foley matsi, josta en kyllä muista, että koska se käytiin. Nämä ovat hyviä tappeluita, joissa on myös ollut edes pienenä osana se järki mukana.

Matsimuoto siis sytyttää kovin, kunhan se ei ole sitä, että viisi minuuttia hakataan toista liikennemerkillä ohimoon.

1. Ladder
Uh, tikkaita. Lasken tähän kategoriaan nyt mukaan myös erillaiset ladder matsit, kuten MITB. Yleisesti miellän nämä ottelut energisiksi ja lennokkaiksi, joista tykkään kovin. Yleensä nämä matsit tarjoavat paljon näyttäviä spotteja sekä keksiliäitä tapoja vahingoittaa vastustajaa tikkaiden avulla. Välillä tullaan kovaa ja korkealta, joka tietysti viihdyttää katsojakuntaa. Itse rakastan juuri tuollaista vaarallisuutta, joka muodostuu, kun ottelijat pyrkivät tavoitteeseensa, oli se sitten mestaruusvyö tai vaikka salkku. Pakko nostaa hattua monellekkin ottelijalle, jotka voivat sanoa olevansa tämän matsimuodon spesialisteja, kuten Hardyt, Edge sekä Christian. Nostan hattua myös Chris Jericholle, joka käsittääkseni kehitti nykyisen MITB-ladder ottelun. Aivan huikeaa viihdettä nuo ottelut. Spottia tulee toisensa perään ja rutkasti todella vaarallisia tilanteita. Kuitenkaan otteluista ei mene maku vaikka spotteja nähdäänkin paljon.

Tämän takia siis ladder ottelut ovat aina olleet mieleeni ja pidänkin tätä yhtenä jännittävimmistä matsimuodoista. Oikeilla ottelijoilla, kun tämä harvoin pystyy pettämään. Ja tottakai kiehtoo myös se, että ottelu voi päättyä käytännössä miten tahansa, kun enään ei ole siitä, että kumpi selättää toisen.


Tälläiset matsit saatiin aikaan. Mainitaan myös mm. Rumble ottelu, joka on lähes poikkeuksetta jännittävä ja yllätyksellinen. Mitä mieltä olette ja mitkä kuuluu teidän suosikkeihin?

[Darien Fawks]

Tälläiset matsit saatiin aikaan. Mainitaan myös mm. Rumble ottelu, joka on lähes poikkeuksetta jännittävä ja yllätyksellinen. Mitä mieltä olette ja mitkä kuuluu teidän suosikkeihin?

Erityismatsimuodot on usein tavalla tai toisella kyseenalaisia, mutta sanotaanpa omiakin mietteitä.

Monesti stipulaatio-otteluissa joutuu vähän liiaksikin luopumaan ajatuksesta, että tämä on aitoa ja nämä miehet (tai naiset... noh, oikeastaan vain miehet) yrittävät voittaa toisensa tosissaan. Tämä johtuu muun muassa sellaisista asioista, että aseidenkäyttö pyritään tuomaan ottelun flow'hun mukaan sen sijaan, että niitä käytettäisiin realistisesti. Sen sijaan, että otettaisiin alussa esiin tuoli ja nuijittaisiin toista sillä kymmenen kertaa, väännetään usein ensin niin pitkä tovi, että tulee fiilis, että "eikö tässä tehdäkään mitään tavallisesti kiellettyä". Toinen vaihtoehto on, että painija A hakee jo alussa kättä pidempää, mutta jättää sen käyttämisen myöhemmäksi, kun toinen kerran sattuu pistämään kampoihin.

Seuraavat kaksi asiaa, jotka tavallisesti heikentävät "No disqualification" -tyylin otteluita, ovat nykyinen veren puute ja se, ettei päähän saa lyödä. Antiklimaattinen selkään kolauttaminen muistuttaa aina vanhoista ajoista, eikä enää voi jännittää sitäkään, missä kohtaa painijat bleidaavat, eikä verestä johtuvaa, joskin häiriintynyttä shokkiarvoa enää ole. Vähän kuten Mick Foleyn hurjat pudotukset ja spotit, myös nämä entiset tavalliset HC-ottelut ovat turruttaneet minut tällaisille jutuille. Nykyisin olenkin pannut merkille, että kendokeppejä käytetään entistä enemmän, sillä niistä ei tulekaan tuota vastaavaa sisäistä pettymyksen tunnetta yhtä vahvasti, vaan niillä voi oikeasti leikkiä rankaisevansa toista.

Ladder Match ja TLC ovat toki matsimuotoja, jotka ovat säilyttäneet brutaaliutensa ja jännittävyytensä, joten eivätköhän nämä ottelut minullakin mene sinne kirkkaimpaan kärkeen. Pari spottailukykyistä painijaa pystyvät tekemään tällaisesta todella kiinnostavan ottelun, mutta myös muunlaiset painijat voivat viihdyttää omalla tavallaan kiikkuessaan siellä korkeuksissa. Kyseenalaista näissä otteluissa tosin on se, kun heikommassa asemassa olevat painijat yrittävät tappaa itsensä (kts. taannoinen Ziggler vs. Harper) noustakseen legendoiksi. Toisaalta tässä tapauksessa kayfabe ja suurempi narratiivi kohtaavat kauniisti: kyllä, Ziggler tosiaan laittaa kaiken peliin noustakseen mestariksi – tavalla ja toisellakin.

Elimination Chamber on toinen (vaikka tavallaan kolmas) matsimuoto, jonka haluaisin nostaa esiin. Kuuden miehen mestaruusottelu on aina kiinnostava konsepti, sillä mukaan mahtuu yleensä mestarin ja parin ilmiselvän haastajaehdokkaan lisäksi myös musta ja joskus sysimustakin hevonen. Tästä jälkimmäisestä hyvä esimerkki on, kun Santino Bryanin mestarikaudella varasti show'n ensimmäisessä EC-ottelussaan. Ja ei, en tarkoita EC:llä "Edge and Christiania" (tietäjät tietää).

[MR.Off Topic]

Olen miettinyt tätä jo hieman pidempään, mutta nyt taas iski pinnalle, kun katsoin Ronda Rouseyn voittavan vastustajansa Cat whatsoeverin 14 sekunnissa. Tällainen mahdollisuus tuo hitosti jännitystä MMA-otteluihin ynnämuihin oikeisiin kamppailulajeihin, sillä ottelut voivat päättyä sekunneissa. Kaipaisin tälläista ehkä myös vapaapainiin, mutta se ei mielestäni sovi kovin moniin tilanteisiin. Yksi tällainen tilanne voisi olla kahden painijan ensi kohtaaminen, jossa toinen pääsisi vain yllättämään. Yksi mahdollisuus olisi esimerkiksi Randy Orton vastaan ylimielinen rookie. RKO, 1, 2, 3 ja PPV-matsi päättyisi siihen. Sitten rakennettaisiin toista kohtaamista, joka tietysti käytäisiin pidempänä.

Toinen mahdollinen tilanne olisi jotkin TV-ottelut, koska niihin tuollainen sopisi. Ylipäätään yllättävät "Out Of Nowhere" -finisherit ja esimerkiksi small packaget ja submissionit toimisivat tällaisina. Ne ylipäätään nostaisi tämmöisten liikkeiden arvoa, kun yhtäkkiä se matsi voisikin päättyä alku minuuttien submissioniin tai small package päättäisi ottelun. Toki ongelmana näissä lopetuksissa ylipäätään on, että jos sellainen suunnitellaan PPV:n viimeiseen matsiin niin fiksuimmat fanit katsoo kelloa ja tajuaa, että tässä on nyt tulossa joku nopea lopetus.

Anyway itse tykkäisin, että jos tämmöisiä tilanteita tulisi joskus.